Paavo Ihalainen

Jason and the Argonauts (Taistelu kultaisesta taljasta, 1963)

Ohjaaja:

• Don Chaffey

elokuva arvostelu

Ohjaus: Don Chaffey

Nostalgia saattaa toisinaan kullata elokuvahistoriaa. Myös vanhoina aikoina suuren budjetin spektaakkelit suunnattiin koko perheelle ja niiden juonenkehitys oli vähintäänkin lapsellista. Jopa veriset antiikin kreikan myytit saattoivat osoittautua antoisaksi lähdemateriaaliksi siistittynä veritöistä ja ristiinnainnistaan. Tuttu nimi myi. Jasonin ja hänen argonauttiensa matka varastamaan kultaista taljaa muuntui miekka ja sandaali ‑elokuvaksi vuonna 1963 ohjaaja Don Chaffeyn ja tuottaja Charles H. Schneerin toimesta.

Eipä tällaisia elokuvia juuri jaksettaisi enää muistella ilman yhden miehen työpanosta. Hiljattain autuaammille metsästysmaille matkannut Ray Harryhausen (1920–2013) loi Jason and the Argonautsiin koko uransa parhaan kokoelman outoja hirviöitä, jotka näyttävät vaikuttavilta nykypäivänäkin. Kyllähän ihmisten ja stop motion ‑nukkien välillä näkyy selviä saumoja, mutta Harryhausenin valmistamat erikoistehosteet muistuttavat ajasta, jolloin valmis elokuva oli vielä tarkan käsityön tulosta. Tekijänsä tyylin mukaiset hirviöt ovat aitoja taideteoksia, jotka tuovat surrealistista toismaailmallisuutta muutoin tyhjän mahtipontiseen pullisteluun. Efektikohtausten rakeisuus vain lisää maagisuutta.

Kreikan ylijumala Zeus (Niall MacGinnis) ja vaimonsa Hera (Honor Blackman) pelailevat kuolevaisten kohtaloilla huvikseen. Nostaakseen laillisen kruununperijä Jasonin (Todd Armstrong) Thessalian valtaistuimelle, Hera kehottaa nuorukaista etsimään myyttisen kultaisen taljan. Taljan taikavoimat tekevät mitä vain, esimerkiksi parantavat kaikki haavat, mutta nahka on piilotettu maailman ääriin. Jasonin täytyy suorittaa vaarojen täyteinen matka miehistönsä kanssa totellakseen jumalien tahtoa.

Jason järjestää olympiamaiset kisat saadakseen miehistöönsä Kreikan mahtavimmat sankarit. Epäselväksi jää, mitä tekemistä kiekonheiton kaltaisissa lajeissa pärjäämisellä on sankaroinnin kanssa. Miesten painimestarien mukaan ottamisesta voi jokainen tehdä omat johtopäätöksensä. Kun kasaan on saatu tarpeeksi atleettinen kööri – mukaan lukien jo harmaantuva Herkules (Nigel Green) – voi matka alkaa keksijä Arguksen (Laurence Naismith) rakentamalla voittamattomalla sotalaivalla.

Chaffeyn ohjauksen puutteita paikkaa mainiosti se, että Harryhausenille on käytännössä annettu vapaat kädet tehdä mitä haluaa. Tarinaa kuljetetaan kreikkalaisten myyttien mukaan pintapuolisesti, ja Harryhausenin luomusten hyökkäys sankareiden kimppuun rytmittää kertomusta tasaisin jaksoin. Maestron pedoissa on paljon enemmän luonnetta kuin kaikissa näyttelijöissä yhteensä. Omituiset otukset ovat tarkkaan tehtyjä, sillä jopa niiden liikkeissä on persoonallisia eroja. Raskas elävä pronssipatsas Talos liikkuu kiikkerästi ja vaivalloisesti, monipäisen hydra-käärmeen jokainen uloke iskee yksitellen, ja loppukohtauksen luurankosoturit liikkuvat vikkelästi ja vaivatta. Olioissa on myös kreikkalaiseen draamaperinteeseen sopivaa paatosta. Taloksen kuolinkohtaus on häkellyttävän melodramaattinen ja uudesta elämästään nauttivan oloisia luurankoja tulee melkein kannattaneeksi loppukahakassa.

Myös elokuvan ihmisten näyttelijätyö on koomisen teatraalista ja näyttelijät lausuvat välillä ajatuksiaan ja tavoittetaan ääneen ei‑varsinaisesti-kenellekään. Näyttelijäkaarti koostuu varsin mitäänsanomattomista puunaamoista, joista ei isommin tule kiinnostuneeksi. Poikkeuksena on sokea ennustaja Phineas, jota Patrick Troughton tulkitsee sopivalla epätoivoisuudella. Phineasin päivittäisen ruokailuhetken (sapuskat kai tippuvat jumalilta suoraan katettuna pöytään) pilaavat häijyt siniset harpyijat, joiden lentelykuvioihin Harryhausen on saanut upotettua sopivan uhkaavaa aggressiivisuutta. Jason miehineen onnistuu lopulta vangitsemaan pahalaiset.

Jossakin taruston, unelmien ja unen välimaastossa liikkuva elokuva on epätasainen, mutta sen huippukohdat ovat todella unohtumattomia. Efekteissä käytetty Dynamation on siitä mainio tapa luoda fantasiaa, että sen avulla voi näyttää lähes kaiken mutta silti jättää sijaa katsojan mielikuvitukselle. Tämän ansiosta Taistelu kultaisesta taljasta on vuosien varrella innoittanut koko liutaa elokuvantekijöitä Peter Jacksonistä Frank Henenlotterin kautta Gaspar Noéen. Pitipä Harryhausen sitä itsekin parhaana työnään.