Mies Mikkonen

Der ewige Jude (The Eternal Jew, 1940)

Ohjaaja:

• Fritz Hippler

elokuva arvostelu

Ohjaus: Fritz Hippler

Ikuinen juutalainen on Fritz Hipplerin ohjaama, Joseph Goebbelsin läheisessä valvonnassa tuotettu pahamaineisin natsihallinnon julkaisema dokumenttina esittäytyvä propaganda-filmi, elokuvallinen vastine Siionin viisaitten pöytäkirjoille. Sitä esitettiin laajasti sotilaille, keskitysleirien henkilökunnalle, sekä siviiliväestölle Saksassa, miehitetyissä Alankomaissa, ja Ranskassa. Suurta kaupallista menestystä ei filmistä tullut, toisin kuin juuri ennen jatkosotaa Suomeenkin levitetystä näytelmäelokuvasta Vallanhimo (Jud Süß, 1940), joka yhdisti juutalaisvihaa lietsovan sanomansa melodraamaan.

Eikä maailma vieläkään ole tainnut päästä samaa koulukuntaa olevista elokuvista eroon, josta meitä muistuttaa taannoinen ihmishenkiäkin vaatinut surkuhupainen kalkkuna Innocence of Muslims (2012).

Natsit olivat aikansa salaliittoteoreetikkoja. Valtaosa heistä vilpittömästi uskoi, että oli olemassa laaja juutalaisten juoni päämääränään heidän alistamisensa. Ja toki heidän isänmaallinen velvollisuutensa oli taistella tätä vastaan keinolla millä hyvänsä. Propagandaa he tarvitsivat, kenties oikeuttaakseen yhtä paljon itselleen kuin laajemmalle väestölle juutalaisiin kohdistuneet massiiviset sortotoimet, jonka huipentumana tapahtui Shoah, mekaanisesti toteutettu kansanmurha.

Ikuinen juutalainen esittäytyy paljastusdokumenttina maailman juutalaisväestöstä, ja heidän todellisista "rodullisista ominaisuuksistaan". Kauhuelokuvaa muistuttavan musiikin säestämän alkutekstijakson jälkeen näemme kuvia Puolan ankeista juutalaisgetoista. Tästä eteenpäin korviamme ilahduttaa taukoamatta erilaisia väittämiä lateleva tyly arjalainen kertojaääni. Kertoja käyttää puheessaan reilun tunnin kestävän elokuvan aikana sanaa "juutalainen" eri variaatioissaan yhteensä 160 kertaa.

Filmi pyrkii esittämään juutalaiset pikkuporvallisina kaupustelijoina, jotka ovat alati valmiita myymään rihkamaansa tilanteessa kuin tilanteessa – tämä tuntuu natseille edustavan jonkinlaista absoluuttisinta kuviteltavissa olevaa pahaa.

Kertoja palaa toistuvasti pääväittämään juutalaisista loisina, jotka jättävät oikean työnteon isäntäkansan harteille, ja pyrkivät noita työn hedelmiä kaupustelemalla rikastuttamaan itseään ("Heidän joukostaan ei löydy työläisiä tai maanviljelijöitä"). Filmissä leikataan yhteen kuvia juutalaiskortteleista Puolasta Palestiinaan, pyrkimyksenä näyttää niiden visuaalinen samankaltaisuus maantieteellisestä välimatkasta riippumatta. Kertoja unohtaa sopivasti mainita Palestiinassa tuohon aikaan suuresti aktiiviset juutalaisten muodostamat kibbutz-kollektiivit, jotka nimenomaan perustuivat raskaalle ruumilliselle työnteolle.

Semiittien suorittamaa maailmanvalloitusta Aasiasta Eurooppaan havainnoidaan filmin kuuluisimmassa kohdassa, jossa juutalaisia verrataan rottiin, leikkaamalla montaasijaksossa kuvia jyrsijälaumasta geton asukasjoukkoon.

Juutalaisten rahallisesta vallasta nostetaan esiin Rothschildin pankkiirisuku. Heidän kieroiluaan todistellaan esimerkiksi näyttämällä pätkiä "amerikkalaisten juutalaisten" tekemästä Hollywood-draamasta Rothschildit (The House of Rothschild, 1934), joka ironista kyllä alkuperäisessä muodossaan pyrki olemaan kriittinen tuolloin nousevaa natsihallintoa kohtaan, heijastaen nykypäivää historiallista juutalaisvihaa esittäviin tapahtumiin. Muutoin Rothschildien kapitalistista pahuutta visualisoidaan lähinnä näyttämällä karttoja, jotka havainnoivat kuinka laajalti maailmaa heidän putiikkinsa ovat levinneet.

Samankaltaisesti antisemitistisesti värittynyttä Rothschild-paranoiaa näkee tänäkin päivänä esimerkiksi Verkkomedian kaltaisissa julkaisuissa.

Kertoja heittelee nimiä osoittaakseen, kuinka lukemattomat julkisuuden henkilöt ja sosialistiset poliittiset toimijat ovat juutalaisia; näihin lukeutuu "suhteellisuus-juutalaiseksi" tituleerattu Albert Einstein. Fritz Langin klassikosta M – kaupunki etsii murhaajaa (1931) esitetään Peter Lorren maaninen loppumonologi. Lorren fiktiivistä hahmoa käytetään leimaamaan yleisesti juutalaisia, ja samalla kertoja tuomitsee Langin elokuvan murhaajaa kohti osoittaman sympatian esimerkkinä natsihallintoa edeltäneestä kulttuurin moraalin alemmuustilasta.

Faktat eivät tietenkään ole olleet filmissä korkea prioriteetti – Charles Chaplinia väitetään juutalaiseksi, ja vapaudenhenkisen marxilaisen Rosa Luxemburgin oikeaksi nimeksi mainitaan Emma Goldman, joka oli tyystin toinen henkilö, vaikkakin poliittisesti Rosan kanssa samankaltaisilla aaltopituuksilla. À propos, elokuvan yritys näyttää juutalaiset yhdistyneenä rahaa palvovana rintamana, aikomuksenaan alistaa arjalaiset, ontuu sellaisista epäjohdonmukaisuuksista kuin juutalaisten nimeäminen sekä kapitalismin että antikapitalistisen vallankumousliikkeen johtajiksi.

Järjetöntä statistiikkaa vyörytetään katsojaa kohti – kuten luku siitä, että 98% maailman kaikista sutenööreistä on juutalaisia. Tällainen hyperbola tuo mieleen saman aikakauden kajahtaneet marihuananvastaiset propagandafilmit, ja saattaisi herättää noiden elokuvien tapaan hilpeyttä, ellei hieman toisenlaisen savun lemu olisi jatkuvasti leijailemassa katselukokemuksen yllä.

Modernistista "rappiotaidetta", ekspressionismia, kubismia, abstrakteja maalauksia sekä jazz-musiikkia, toki muistetaan esitellä näyttämällä kuinka juutalaisilta puuttuu täydellisesti minkäänlainen hyväksyttävä kauneuskäsitys.

Valtaosan elokuvasta kertoja on koittanut vakuuttaa katsojaa ahdistelemalla häntä nurkkaan erilaisilla jollain tavalla pseudoälyllisillä syytöksillä. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan myös tunteisiin vetoavaa filmiä täytyy projektorin läpi kulkea, mikä tapahtuu lopussa jolloin elokuva heittää todellisen mondo-vaihteen päälle. Siirrytään esittelemään juutalaisten kosher-tapoja teurastaa eläimiä, jotka kertoja mainitsee erityisen julmiksi. Elokuvantekijät luottavat siihen, ettei urbaani katsoja ole koskaan todistanut eläimen teurastamista, jotta järkytysefekti auttaisi juuri kosher-tavan raakuuden korostamisessa. Perinteisten, natsien hyväksynnän saaneiden teurastustekniikoidenkin esittely olisi ollut aivan yhtä shokeraavaa katseltavaa, kuten kaikki Georges Franjun Eläinten veri (Le sang des bêtes, 1949) ‑elokuvan nähneet voivat todistaa.

Natsi-Saksassa elokuvaa levitettiin kahtena versiona: miehille esitettynä leikkaamattomana kopiona, sekä naisille ja lapsille suunnatussa sensuroidussa muodossa, josta lopun teurastuskohdat oltiin poistettu.

Amos Vogel tuo hyvän pointin esille erinomaisessa opuksessaan Film as a Subversive Art (1974) Ikuista juutalaista käsitellessään. Elokuvakokemustamme dominoi pääasiallisesti ääniraita ja erityisesti siinä kuultu kertoja. Suurinta osaa samaa kuvamateriaalia voitaisiin käyttää juutalaiset sympaattisessa valossa esittävässä dokumentissa, ainoastaan kertojaääni vaihtamalla. Samat kuvat, jotka tässä lietsovat mustamaalauksen propagandaa, voisivat toimia empatiaa herättävinä visioina Itä‑Euroopan juutalaisten ahdingosta, tai juutalaisten huomattavista kansainvälisistä saavutuksista.

Ikuinen juutalainen on taidetta, mutta myrkyllistä sellaista. Sen tai sitä muistuttavien teosten olemassaolosta ei ole mitään rakentavaa hyötyä ihmiskunnalle. Paitsi kenties siinä tapauksessa jos emme sulje silmiämme niiden olemassaololta. Voimme alkaa hitaan prosessin kulttuurina, joka tekee itseään askel askeleelta immuuniksi tuonlaisten teosten vaikutuksilta tiedostamisen kautta.

Tähdet, tähdet... Hyvä Luoja, miten tällaiselle teokselle voi antaa tähtiä? Millä kriteerillä sellaisia pystyy langettamaan? Pitäisikö niiden olla samanlaisia Daavidin tähtiä, joita natsit pakottivat juutalaisia pitämään? Ikuinen juutalainen on historiallinen jäänne – sekä pelottava, että samalla hieman pitkäveteinen kokemus. Filmistä onnistuu säteilemään kaikkien sen eri ominaisuuksien keskeltä jonkinlaista ahdistavaa kiehtovuutta. Tästä häiritsevästä kokemuksesta pystyn suomaan kyseiselle pläjäykselle oheisen arvosanani.