Paavo Ihalainen

Iron Man 3 (2013)

Ohjaaja:

• Shane Black

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shane Black

Marvelin elokuvien supersankarikatraasta Iron Man ‑sarja on tähän asti ollut kaikkein maanläheisin. Seikkailut ovat perustuneet paremminkin Robert Downey Jr:in karismaattiseen leukailuun ja uusimman teknologian ihasteluun kuin supervoimapullisteluun. Hahmon kaari sortui supersankarointeja usein latistavaan messiaaniseen uhrautumismentaliteettiin vasta vuoden takaisessa The Avengersissa (2012). Tämän (ja todennäköisesti myös Disney-yhtiön imagon) vuoksi keksijämiljonääri Tony Starkin hahmoa ollaan jouduttu aikuistamaan irti viinalla läträyksestä ja irtosuhteista.

Onneksi Rautamiehen kolmannen sooloseikkailun ohjaajan pallille on keksitty kuitenkin nostaa astetta kiinnostavampi nimi: Tappavan aseen (Lethal Weapon, 1987) ja Viimeisen partiopojan (The Last Boy Scout, 1991) käsikirjoittaja ja Kiss Kiss Bang Bangin (2005) ohjaajana tunnettu Shane Black. Jo edelliseen Iron Man ‑osaan (2010) repliikkejä haamukirjoittanut mies osaa yhdistellä nokkelaa dialogia ja tiukkaa toimintaa reilusti paremmin kuin Hollywoodin suurtuotantojen perusohjaajat. Lopputulos on ähkytäyteen ahdettua kakkososaa sutjakampi.

Stark kärsii The Avengersin seikkailujen seurauksena paniikkihäiriöistä ja se heijastuu hänen uusimpien robottihaarniskojensa reistailuna. Miehen kyvyttömyys irtautua työstään kismittää hänen tyttöystäväänsä Pepper Pottsia (Gwyneth Palthrow). Bisneskilpailija Aldrich Killian (Guy Pearce) alkaa vaikuttaa kiehtovammalta, myös koska Killian on kehittänyt tavan buustata ihmisgeenejä yli‑inhimilliselle tasolle. Samaan aikaan kansainvälinen terroristi Mandariini (Ben Kingsley) uhkailee Yhdysvaltain presidenttiä kaappaamillaan tv‑taajuuksilla ja suorittaa pommi-iskuja Amerikan maaperällä. Tony soittaa suutaan pressikonferenssissa turhan laveasti uhaten toimittaa ukon henkilökohtaisesti mullan alle, mutta saakin itse tuta Mandariinin rikollisjärjestön koko vihan.

Elokuvan alku on varsin pitkäveteistä seurattavaa, etenkin edellisosan ohjaajan Jon Favreaun spedeillessä ruudulla. Vitsien veistokaan ei oikein tahdo nousta maasta. Onneksi homma alkaa luistaa paremmin ensimmäisen ison toimintakohtauksen, traileristakin tutun luksuskartanon hävityksen jälkeen. Vaikkei sitä olisi uskonut, elokuvalle on apua myös siitä kun Stark tapaa häntä avustavan kersan (Ty Simpkins). Downey Jr. kun tarvitsee kovasti jonkun itseään daijumman, jolle vittuilla. Loppupuolella herätellään buddy-elokuvien henkeä juonen kannalta melko turhan Don Cheadlen kanssa.

Black on selvästi Favreauta parempi ohjaamaan toimintaa sekä rakentamaan jännitystä. Kyseessä ei ole pelkkää tietokoneanimoitujen robottien mäiskettä, vaan Stark joutuu pärjäämään myös kokonaan ilman superpukuaan. Silti jokin hankalasti määriteltävä ensimmäisessä osassa huvittanut poikamaisuus on yhä liian usein hengestä kadoksissa. Editointikin on paikoin sotkuista ja olisi kaivannut trimmausta sieltä täältä. On matkalla sentään mukana muutama veikeä ylläri, etenkin jos odottaa elokuvan seuraavan täysin sarjakuvista tuttuja latuja.

Uudella Iron Manillä avataan uusi kierros The Avengers 2:een johtavia supersankarielokuvia. Siispä on myös kivaa, että lopputekstien jälkeinen jakso ei ole enää tulevan elokuvan mainos, vaan värikkäistä hahmoista pitäville suunnattu ylimääräinen hengailukohtaus.