Tapani Maskula

Belle Epoque (Muutosten aika, 1992)

Ohjaaja:

• Fernando Trueba

elokuva arvostelu

Ohjaus: Fernando Trueba

Demokratian eteneminen Euroopassa on vienyt sanottavan monen merkittävän elokuvataiteilijan suusta. Esimerkiksi espanjalainen Rafael Azcona teki Francon aikana loistavia käsikirjoituksia sellaisille harhaviettisille irvailijoille kuten Luis Berlanga ja Marco Ferreri. Niissä pöyhittiin virallisen julkisivun kätkemää julmuutta niin hurmioitunein ryöpsähdyksin, etteivät sensorit paljaita pyllyjä tiiraillessaan haistaneet luonnon rehevää lemua.

Sittemmin Azcona valjastettiin yleiseurooppalaisen laatutuotannon vankkureihin. Varsinkin 90‑luvulla kaikissa maissa satsattiin menneen maalaisidyllin yksinkertaista viisautta haikaileviin kivenpyörittäjän kyliin samalla kun ummistettiin silmät ympäröiviltä sosiaalisilta epäkohdilta. Vaikka Belle Epoquessa paasataan poliittisista ristiriidoista, niin sen aurinkoisissa otoksissa ylistetään pelkästään paratiisin riemuja.

Vuoteen 1931 ajoittuva filmi kertoo armeijasta karanneesta, hiukan hölmöstä sotapojasta. Etsiessään turvaa maalaiskylän porttolasta hän tutustuu paikkakunnan kapakkafilosofiin, joka antaa yösijan kodittomalle kulkurille. Kun vanhuksen neljä hehkeää tytärtä saapuu kesäksi isänsä luo vierailulle, jää pappisseminaarin kokkina kunnostautunut nuorukainen taloon kaunokaisten kepittäjäksi.

Elokuvan rakenne jakautuu neljään viettelytarinaan, joiden keskeiset naishahmot – lesbo, leski, vamppi ja neitsyt – edustavat nukkemaisia karikatyyrejä. Tylsäksi käyvää tarinaa onneksi piristetään klassisen sänkykamarifarssin aineksilla. Naiseksi pukeutuva sankari, äitinsä talutushihnassa rimpuileva aikamieskosija ja mustasukkainen rakastaja tuovat edes hiukan ironiaa erotiikalla laskelmoivaan asetelmaan.

Fernando Trueban ohjauksessa ei huomaa mitään omaleimaisuuden elkeitä. Karnevaalijaksosta hän puristaa sen verran intohimon kiihkoa, että filmin kaikki myöhemmät rakastelut tuntuvat väljähtyneiltä. Silti väittäisin, että Belle Epoquen muistettavimmat kohtaukset ovat kuitenkin edesmenneen Azconan kynästä lähtöisin. Heti filmin alussa sotapojan pidättänyt santarmi joutuu vakaumuksensa riivaamana ampumaan oman appensa ja sen jälkeen itsensä. Lopussa taas häihin valmistautuva väki löytää kylän papin hirttäytyneenä kirkostaan. Moiset groteskit tuokiot ovat elokuvan väkevintä suolaa, jossa aivan kuin ohimennen huomautetaan lemmensotkujen taustalla väijyvästä paljon tuskaisemmasta nurinkurisuudesta.