Jukka Halttunen

Die Mädchenhändler (White Slavers, 1972)

Ohjaaja:

• Erwin C. Dietrich

elokuva arvostelu

Ohjaus: Erwin C. Dietrich

Pysähdytäänpä hetkeksi miettimään tissejä. Niitä on kiva katsella, kosketella ja imeä. Niiden hyllymisen kuvaaminen ei voi mitenkään olla tuottamatta mieleenpainuvaa elokuvaa. Miten muuten saat puolen kilon rasvaklöntistä viehättävän, kuin lisäämällä sen keskelle nännin? Tissien avulla alkanut elämä saa jatkonsa, ja jatkunut elämä niistä suunnattoman määrän iloa ja mielihyvää.

Tissit olivat ja ovat varmaan edelleenkin sveitsiläisen Erwin C. Dietrichin (s. 1930) elämän suurin ilonaihe. Hän olisi varmastikin valmis allekirjoittamaan yllä olevan yhteenvedon kokonaisuudessaan. Etenkin 1970‑luvulla erittäin tuottelias ohjaajanero ei ainoastaan itse tehnyt elokuvia tisseistä, vaan oli mukana niiden tuotantoketjussa myös valmistumisen jälkeen niin levittäjän kuin teatterinomistajankin rooleissa. Dietrichin tissielokuvia valmistui parhaimmillaan kymmenkunta vuodessa. Voi sitä tissien määrää!

Laatu saattoi ehkä kärsiä määrän kustannuksella, mutta Dietrichin tisseistä parhaat ansaitsevat silti paikkansa eurooppalaisen eksploitaatioelokuvan historiassa. Parhaimpina päivinään mies ohjasi yhden kaikkien aikojen viihdyttävimmistä tissinatsieksploitaatioteoksista, jo aiemmin Elitistissä arvioidun SS‑naiset rintamalla (Eine Armee Gretchen, 1973). Die Mädchenhändler sai ensi-iltansa muutamaa kuukautta tuota merkkiteosta aiemmin – ja siitä huolimatta auteur ehti niidenkin välissä saada valmiiksi yhden muun tissielokuvan.

Die Mädchenhändler ei sisällä varsinaista juonta, vain tissejä, joten kun hetken päästä paljastan sen tissiloppuratkaisun, sitä on mahdotonta luokitella spoileriksi. Mitään jännitystähän ei missään vaiheessa synny, joten sen ennenaikaisen laukeamisen ei myöskään pitäisi haitata ketään, riipputisseistä riippumatta.

Ennenaikainen laukeaminen ei kuitenkaan ole sen kidnappaajaryhmän ongelma, jonka yhtä jäsentä ohjaaja itsekin tulkitsee. Nykyajan mittapuulla resupekkatyyliin mutta vuoden 1972 mittapuulla varmaan hyvinkin skarpisti pukeutuvan, amatöörimäiseltä vaikuttavan ryhmän liikeideana on kaapata nuorehkoja, tissikkäitä naisia ja myydä nämä sen jälkeen seksiorjiksi Lähi-Idän upporikkaille sheikeille. Näillä ei tunnu olevan minkäänlaisia vaatimuksia toimitettavan tavaran laadun suhteen, sillä kuka hyvänsä nainen kelpaa. Pääasia, että tällä on tissit. Paljaat, sympaattiset tissit.

Elokuvan alkupuolella Dietrich järjestää tissien kauneuskilpailut, aikeenaan huijata kilpailun voittaja sviittiinsä siemailemaan samppanjaa, jonka sisältämien tyrmäystippojen avulla tämä on helppo kaapata kauppatavaraksi tisseineen. Kisan voittaa totta kai kaikkein tavallisimman näköinen ja pienitissisin kilpailija, joka sitten päätyy koplan nerokkaan suunnitelman huipentumana kauas Arabian niemimaalle.

Dietrichin elokuvat lienee omana aikanaan luokiteltu viheliäiseksi pornoksi, mutta sitä ne eivät nykymittapuulla ole. Eksplisiittisyys rajoittuu tissien ja tussujen näyttämiseen filmillä ilman mainittavaa häveliäisyyttä. Dietrich on sikäli myös tasa-arvoinen, ettei hän epäröi esitellä myös karvaisia ja aika läskisiä miehenvartaloita ilman rihman kiertämää siinä missä paljastissisiä naisiakin. Alastomat miehet tosin jätetään selvään vähemmistöön. Esiintyjät eivät sukupuolesta riippumatta täytä erityisen vaativia viehättävyyskriteerejä.

Tasa-arvoisuuden huipentumaksi kidnappausbisneksessä on kolmen miehen lisäksi mukana myös yksi nainen, joka keikistelee karvaisempien kollegojensa kanssa täysin tasa-arvoisesti saunan lauteilla pidettävissä viikkopalavereissa ilman rihman kiertämää, eli siis tissit paljaana. Nainen tuntuu nauttivan paljastissisien vankien piinaamisesta jos mahdollista vieläkin enemmän kuin miespuoliset kollegansa.

Die Mädchenhändler etenee tasaisena sarjana pehmopornahtavia, tissikeskeisiä seksploitaatiokohtauksia kohden vajaan puolentoista tunnin päässä häämöttävää huikeaa loppuratkaisuaan. Seuraava ei ole spoileri. Elokuvan aivan viimeisen minuutin aikana kidnappaajakopla saa yhtäkkiä tietää poliisien olevan jäljillään, jonka jälkeen nähdään lentokoneen nousevan kohti tuntematonta päämäärää, päähenkilöt kyydissään. Loppu. Hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti.

Elokuva on kokonaisuudessaan katselutilanteesta riippuen joko enemmän tai vähemmän kuin tissiensä summa. Teknisesti Dietrich oli sitä tehdessään edelleen täysi amatööri. Etenkin leikkaus on virtuoosimaisen kömpelöä. Asiaan oikealla tavalla virittäytynyt, tisseistä pitävä katsomo pystyy kuitenkin olutta nauttien ja niin keskenään kuin elokuvankin kanssa kommunikoiden viettämään sen äärellä monta ratkihauskaa hetkeä.