Jukka Halttunen

Antiviral (2012)

Ohjaaja:

• Brandon Cronenberg

elokuva arvostelu

Ohjaus: Brandon Cronenberg

Body horrorin mestarina tunnetuksi tulleen kanadalaisen ohjaajalegenda David Cronenbergin poika Brandon Cronenberg todistaa ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan olevansa paitsi kiinnostunut, myös riittävän kyvykäs astumaan isänsä suuriin saappaisiin. Antiviralia on toisaalla verrattu Cronenberg seniorin ensimmäiseen kaupalliseen elokuvaan Kylmät väreet (Shivers, 1975): sinänsä lupaava mutta raakilemainen esikoinen, joka lähinnä jättää katsojansa odottamaan sitä hetkeä, jolloin poika ohjaa oman vastineensa isän mestariteokselle Videodrome (1983).

Vertailu ei kuitenkaan tunnu aivan reilulta. Antiviralia katsoessa tuntuu pikemminkin, että nuorempi Cronenberg on sivuuttanut kömpelöhkön Kylmät väreet kokonaan ja tehnyt ensi yrityksellään oman vastineensa isänsä toiselle elokuvalle Verenimijät (Rabid, 1977). Kokonaisuus on yhtä hyvin hallinnassa kuin vanhemmalla Cronenbergillä oli tämän toisella yrityksellä, ja elokuvilla on sisällönkin puolesta jonkin verran yhtäläisyyksiä.

Lähitulevaisuudessa kuuluisuuksien ihailu on noussut tasolle, jota tänä päivänä on vaikea kuvitella. Kuvankauniit julkkikset ovat mattimeikäläisille kuin jumalia. Syd March (Caleb Landry Jones) työskentelee yrityksessä, joka välittää maksukykyisille taviksille julkimoiden sairauksia. Kun ajan tunnetuin mallikaunotar Hannah Geist (Sarah Gadon) saa herpeksen, hän myy näytteen taudinaiheuttajasta Sydin työnantajalle, joka puolestaan myy sitä kuluttajille. Nämä maksavat suuria summia saadakseen ruiskulla omaan suupieleensä samanlaiset ruvet kuin idolillaan.

Kuuluisuuksien jumalointi ei rajoitu heidän sairauksiensa jakeluun faneille. Näiden ruokalistoilla on myös idolien soluista monistettua vaaleanharmaata "pihviä", jota syömällä tosifanit pääsevät vieläkin lähemmäs ihailunsa kohdetta. Syd nautti Hannah-pihviä itsekin. Asia ei ole julkisen keskustelun aiheena muuten kuin siltä osin, pitäisikö tällainen herkuttelu määritellä kannibalismiksi vaiko ei.

Syd ei tyydy myymään julkkisten viruksia laillisesti työnantajansa piikkiin, vaan salakuljettaa niitä lisäksi omassa kehossaan myös underground-markkinoille. Tuotto on tällä tavoin parempi, mutta myös riskit toisaalta suurempia. Niistä suurin realisoituu, kun Syd piikittää itseensä Hannah Geistilta saadun viruksen, joka sittemmin tappaa alkuperäisen kantajansa. Sydillä on kohta todella huono olo, eivätkä hänen ongelmansa rajoitu vastalääkkeen löytämiseen vaan lisäksi pimeiden markkinoiden edustajat ovat myöskin hänen perässään. Onhan tappava taudinaiheuttaja aivan erityisen arvokas pimeillä markkinoilla.

Antiviral on juuri niin kieroutunut teos kuin mitä sen lyhyt juonisummaus antaa ymmärtää. Brandon Cronenberg vielä lisäksi tarkoituksellisesti korostaa elokuvansa juonen kipeimpiä elementtejä jopa isäänsäkin innokkaammin. Jos katsojan shokeeraus edellyttää sitä, että päähenkilö ryhtyy nuolemaan suuhunsa ihaillun julkimonaisen verta, niin silloin hän tekee juuri niin, kaiken paljastavassa lähikuvassa. Isä‑Cronenberg ei voine olla olematta ylpeä jälkikasvustaan, minkä lisäksi tämä onnistuu kyllä sulattamaan myös vanhan koulukunnan gorehoundin sydämen.

Antiviralin todellinen salainen ase on Sydiä näyttelevä ilmiömäinen Caleb Landry Jones. Vuonna 1989 syntynyt teksasilainen muusikko ja laulaja on jo aiemmin nähty pikkurooleissa elokuvissa Menetetty maa (No Country for Old Men, 2007), Viimeinen manaus (The Last Exorcism) ja The Social Network (molemmat 2010). Jones ei ole varsinaisesti erityisen taitava luonnenäyttelijä, mutta Antiviralin pääosaan hän sopii aivan täydellisesti ulkoisen olemuksensa ansiosta, kuin vuotava mätäpisara keskelle kirkkaan punaiseksi turvonnutta paisetta. Jonesin tulkitsemana alati kalpea ja vapiseva, juuri ja juuri normaalisti puhuva Syd on kuin ikuisesta pimeydestä maan pinnalle ryöminyt olmi: The Descentin luolahirviön ja ihmisen epäpyhän liiton mutiseva äpärälapsi.

Antiviral ei haasta katsojaansa pelkästään aiheellaan vaan myös sen graafisilla yksityiskohdilla, joista niljakkaimmat ohjaaja-käsikirjoittaja pyrkii toistuvasti tuomaan katsojansa iholle. Halvan näköisellä elokuvalla on selkeä näkemys ja päämäärä. Alkupuolen kliinisen valkoiset sisätilat saavat luontevan jatkumonsa syksyisen kuolleista ulkokuvista. Ihmisten väliset suhteet ovat pikemminkin mekaanisia kuin minkäänlaisiin aitoihin tunteisiin perustuvia. Sairaisiin tekoihin pystyvien fanien ja jumaloitavien julkkisten välillä tämä pätee aivan erityisesti.

Jos Brandon Cronenberg onnistuu jo ensi yrityksellään näin hienosti, on todella mielenkiintoista odottaa millaisiin saavutuksiin hän yltää kypsyttyään elokuvantekijänä hieman lisää ja saatuaan käyttöönsä mikrotasoa suurempia budjetteja.