Mies Mikkonen

Maximum Shame (2010)

Ohjaaja:

• Carlos Atanes

elokuva arvostelu

Ohjaus: Carlos Atanes

Tapaus Maximum Shame. Dvd‑kansi sekä edestä että takaa, ja jopa itse kiekko, kielivät ulkonäönsä puolesta fetissi-pornosta. Totuus paljastuu jälleen kerran lukiessa pienen präntin, joka paljastaa että elokuva onkin pornon sijaan "An apocalyptic fetish horror musical chess sci‑fi weird feature movie".

Maailmanloppu on täällä. Ennen tätä (kameran ulkopuolella tapahtuvaa) katastrofia, keskellä yötä nukkumassa ollut mies pelastautuu tuholta siirtymällä sänkynsä alta löytyvästä portista outoon välitilaan, kuin Liisa Ihmemaahan mennessään. Tätä hylättyä teollisuushallia muistuttavaa kiirastulta hallitsee shakista pakkomielteisesti kiinnostuneet, nahkaan pukeutuneet sadomasokistit.

Aluetta johtaa Kuningatar, joka nahkavetimissään terrorisoi muita hahmoja ja mielivaltaisesti nimeää heitä shakkinappuloiden mukaan. Meininkeihin tulee mukaan myös piippua poltteleva keikari, jonka puhe kuulostaa aivan Boratilta. Mainittavaa tosin on, että jokaisella näyttelijällä on paksu iberialainen aksentti puheessaan. Palvelijattaren pestessä valtiaansa jalkoja, seinän peiliin ilmestyy Katalonialaisen Rakkauden Kuningatar. Tai jotain.

Miehen vaimo on seurannut siippaansa tähän ulottuvuuteen ja joutuu sadomasokistien vangiksi. Hahmot puhuvat lähes tauotta – lähin vertailukohta tähän löpinään on Matrixin jatko-osien henkilöiden harrastama pseudo-filosofinen suunsoitto. Puolen tunnin kohdalla rävähtää käyntiin ensimmäinen musikaalikohtaus.

Itsetarkoituksellisesti oudon Maximum Shamen sukulaissielu on Café Flesh ‑ohjaaja Stephen Sayadianin filmi Dr. Caligari (1989). Kyseinen leffa on kuin eksentrinen, futuristisen surrealistinen pornofilmi, josta kaikki seksi on kuitenkin leikattu pois. Koko ajan kaikki viittaa siihen, että pian hässiminen alkaa, mutta tätä ei kuitenkaan koskaan tapahdu; yhtään alastomuutta hädin tuskin edes nähdään kameran edessä!

Atanes on todennut haluavansa tehdä elokuvia, jotka luovat oman maailmansa, jossa piilee oma sisäinen logiikka. Maximum Shamen hän on todennut vievän tämän lähestymistavan niin pitkälle, etteivät edes elokuvan maailman hahmot itse tiedä minkälainen tämä logiikka on. Okei. Tällainen estetiikka voisi olla toimiva, kunhan sen onnistuu toteuttamaan kiehtovalla ja kutkuttavalla tavalla.

Jäätävässä poltteesta ja Eisensteinin Iivana Julman toisesta osasta tuttua visiota ihmisillä pelattavasta shakista ei valitettavasti ole mukana. Tosin kuva peilissä näkyvästä rakkauden kuningattaresta, joka oksentaa peilin reunoistakin yli valuvia nuudeleita on oikeasti hieno ja jää kummittelemaan mieleen. Myös kohtaus, jossa alueelle eksynyt vaimo löytää hallin täynnä kuolleita verisiä sikiöitä herättää jonkinlaisen reaktion. Muuta elokuvan weirdoilua katsoessa tuleekin sen sijaan kovin pakkosyötetty olo.

Konventioihin eksyneen, stagnaatiossa olevan elokuvataiteen keskellä ei outous kaikesta huolimatta taida olla itseisarvo. Ainakaan selvin päin olevalle katsojalle.