Paavo Ihalainen

Room 237 (Huone 237, 2012)

Ohjaaja:

• Rodney Ascher

elokuva arvostelu

Ohjaus: Rodney Ascher

Ohjaajamestari Stanley Kubrickin elokuva Hohto (1980) on ainutlaatuinen elokuva, jollaisen pystyi tekemään vain tuo kontrollifriikkinä tunnettu ohjaaja. Aikanaan haaleita arvioita kerännyt elokuva antoi palttua Stephen Kingin alkuperäisteokselle, suututtaen kirjailijan ja tämän kovimmat fanit. Mutta Kubrickin tavoitteena ei koskaan ollutkaan tehdä mitään normaalin suoraviivaista kauhutarinaa.

Hohdossa monia kauhugenren perinteisiä konventioita rikotaan, esimerkiksi hämärtämällä fokus Jack-isän (Jack Nicholson) murhanhimoisen hulluuden syventymisestä, ja perheen hajoamisesta Overlook-hotellin miljööseen. Pelottelun pohjana on ennemminkin hotellin kummitusten epämääräisyys ja katsojan selkäpiihin hiipivä tunne siitä, että jokin on pahasti vinossa.

Vielä nykypäivänäkin Hohto herättää outoja epävarmuuden ja levottomuuden tunteita, vaikka sen jokainen käänne ja repliikki olisi katsojan ulkoa muistama. Isolta valkokankaalta nähtynä tämä korostuu entisestään. Tämä selittyy kenties sillä, että Kubrick kiinnostui elokuvaa valmistellessaan subliminaalisista kuvista, etenkin mainosmiesten tavoista herättää katsojassa erilaisia tuntemuksia.

Ei ole liioiteltua väittää, että ohjaajan pienimmilläkin valinnoilla elokuvan lavastuksen, puvustuksen, äänivalintojen, maantieteen ja muiden osa‑alueiden osalta voi olla jokin tärkeä piilomerkitys. Tekovaiheessa näyttelijät saattoivat joutua sietämään kymmeniä, jopa satoja ottoja ennen kuin Kubrick sai tallennettua prikulleen mieleisensä. Suunnitellun 17 viikon sijaan elokuvan kuvaamiseen kului lähes kokonainen vuosi. Kubrick tiesi tarkkaan, mitä halusi. Mutta oliko hänellä jokin suurempi suunnitelma tai taka-ajatus taustalla?

Hohdon salaisuuksia onkin yrittänyt selvittää jo koko liuta ihmisiä, joilla on enemmän tai vähemmän järkeviä teorioita siitä, mitä Kubrick elokuvallaan halusi viestittää. Rodney Ascherin dokumentissa Room 237 erilaiset tulkinnat elokuvan sisällöstä pääsevät valokeilaan. Näkemyksiään avaavia leffafriikkejä ei kuitenkaan näytetä tai tunnisteta teksteillä. Vain heidän puheensa kuullaan ääniraidalla. Jutustelut on kuvitettu filminpätkillä niin Hohdosta, Kubrickin muusta tuotannosta kuin asiaan liittymättömistä elokuvista. Varsinkin Demonsin (1985) elokuvateatterikohtaukset ovat kovassa käytössä. Välillä vähemmälläkin ironialla oltaisiin tosin pärjätty.

Liian tarkka selonteko dokumentin erilaisista Hohdosta löydetyistä elementeistä pilaisi suuren osan Room 237'n tarjoamasta hoksaamisen ilosta. Mainittakoon, että erilaisia tulkinta-avaimia ja elementtejä löytyy, luotti sitten siihen, että elokuvan ydin on ihmisen seksuaalisissa haluissa, historian veritekojen toistuvuudessa tai Kubrickin halussa paljastaa osallisuutensa oletettuun Apollo 11:ta kuulaskeutumisen lavastamiseen. Onneksi Kubrickin oma persoona jätetään spekuloinnista suurimmaksi osaksi pois ja keskitytään pääosassa olevan elokuvan sisältöön.

Asiaan syventyessä herää katsojan mielessä aina vain enemmän mysteereitä Hohdon sisällöstä. Miksi Kubrick vaihtoi pahuuden tyyssijana toimivan huoneen 237 numeron romaanin 217:stä? Miksi perheensä edellisenä vuonna tappanut talonmieshahmo Grady on alun keskustelussa mainittuna etunimeltään Charles, mutta kummituksena Delbert? Miksi Overlook-hotellin pohjapiirros on niin luonnoton, vaikka Kubrick todistettavasti kartoitti talon tarkkaan ja esittelee sitä pitkissä steadycam-ajoissa?

Katsojan itse päätettäväksi jää, onko Hohdon läpikotainen tutkiminen kovinkaan hedelmällistä, saati tervettä. Vähän turhan pitkälle astuvat ainakin elokuvanystävät, jotka näkevät pysäytyskuvien pilvissä Kubrickin kasvot, tai katsovat koko elokuvan läpi samanaikaisesti etu‑ ja takaperin. Näidenkin aivoitusten kuuleminen on silti tasapuolisuuden nimissä sallittua ja jopa hauskaa.

Room 237 on inspiroiva katsaus siihen, miten paljon erinomaisesta elokuvasta voivat erilaiset ihmiset saada irti. Se jos mikä on todellisen taideteoksen merkki. Dokumentti ei riepottele Hohtoa sentään liikaa, vaan mysteeri elokuvan ympärillä säilyy. Katsoja alkaa odottaa innolla omaa uutta katselukertaansa ja pienien yksityiskohtien bongausta.