Paavo Ihalainen

Wither (2012)

Ohjaaja:

• Sonny Laguna
• Tommy Wiklund

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sonny Laguna, Tommy Wiklund

Pohjoismaissakin ollaan hiljattain havahduttu siihen, että elokuvia ulkomaille vietäessä erikoisilla genretuotoksilla on enemmän kysyntää kuin itsesääliä pursuavilla draamaraastoksilla. Troll Hunterin (2010) ja Rare Exportsin (2010) kaltaisten menestystarinoiden myötä ollaan hoksattu toimiva kaava. Kun elokuvasekoitukseen lisätään ripaus pohjoista mytologiaa, saadaan aikaan vetävä paikallinen erikoisuus.

Videoiden parissa varttuneiden lasten kasvettua uuden polven ohjaajiksi on tällaisista elokuvista pian jo ylitarjontaa. Lisäksi niissä täytyy aina myös muistaa ahkerasti viittailla ja osoittaa kunniaa genren kulmakiviä kohtaan. Tämän syksyn Night Visions Maximum Halloween ‑festivaaleilla nähdään kaksi tuoretta pohjoismaista kauhutarinaa, Ruotsista ja Norjasta.

Wither ottaa perusasetelmakseen jo puhki kulutetun ja Cabin in the Woods (2011)-elokuvassakin maan rakoon irvaillun kauhujen mökkiviikonlopun. Nuoret ruotsalaiset aikuiset kaipaavat sekstailua ja ördäystä keskellä metsää. Vain porukan arin tyttö Marie (Jessica Blomkvist) päättää mieluummin tutkia oudon mökin paikkoja. Kellarista löytyy outo otus, jonka pelkkä katse onnistuu musertamaan mielialan.

Murjotus vaihtuu pian riehumiseksi kun Marie muuttuu punasilmäiseksi deaditeksi ja repii ystävättäreltään ylähuulen parempiin suihin. Onneksi paikallinen metsästäjä saapuu tarkastamaan tilannetta. Hän toteaa muiden nuorten hengissä selviämisen olevan todennäköisempää jos päällekarkaaja päästetään päiviltä. Mutta eiväthän nämä tollot moista usko, ja yksi kerrallaan kukin joutuu punasilmäisen mörön hyökkäyksen kohteeksi ja muuttuu siten itsekin riivatuksi. Tuttuakin tutumpaa kauraa kaikki tyynni.

Witherin hahmoista ei jaksa kiinnostua, mutta gorekohtausten verinen toteutus on ihan kelvollista ja sitä jaksaa seurata aikansa. Kuvaus esittää keskeisen tapahtumapaikan, mökin sisätilat aivan liian avarana, jotta minkäänlaista klaustrofobista efektiä pystyisi syntymään. Katsoja jää toivomaan, josko mökkiselviytyminen ottaisi loppua kohden uuden vaihteen silmään ja satujen maahisia käytettäisiin johonkin uuteen ja jännittävään. Ikävä kyllä odotus jää turhaksi, vaikka lopussa verellä läträyksen määrä kohoaakin.

Thale on elokuvista omaperäisempi ja kierompi. Huumoriakin on annosteltu reilummalla kädellä. Rikospaikkatutkijat Leo (Jon Sigve Skard) ja Elvis (Erlend Nervold) lähetetään hommiin keskelle norjalaista metsää. Paikalta löytyy pahasti raadeltu vanhan miehen ruumis, mutta talon kellarissa on vielä kummallisempaa sälää. Mummon hillopurkit on täytetty irtonaisilla elimillä, varastoiduilta C‑kaseteilta kuuluu hourailevia päiväkirjamerkintöjä ja vedellä täytetystä ammeesta löytyy elävänä nälkiintynyt ja mykkä tyttö, Thale (Silje Renåmo).

Hitaasti etenevä elokuva paljastaa olemustaan kerros kerrokselta. Hullun oloisen tohtorin tutkimuksilla on ollut oma logiikkansa, ja Thalessakin on enemmän kuin Leo ja Elvis ensiksi tajuavat. Elokuvan irvokas sadun kerrontaa mukaileva tarinointi tarjoaa myös muutamia sopivan groteskeja näkyjä, vaikka budjetti vaikuttaakin olleen melko pieni.

Paljon elokuvan jännityksestä perustuukin sen äänimaailmaan. Veden valumisella, satunnaisella kahinalla, kasettinauhan rahinalla ja Elviksen pahoinvoivalla kakomisella on tärkeä merkitys. Lisäpisteitä siitäkin, että lopulta aika hölmöä juonta ei alleviivailla tai lyödä liian lekkeriksi. Satunnaisista vitseistä huolimatta tarina viedään loppuun naama pokkana.

Sapiskaa elokuva sen sijaan ansaitsee tavallisesti vain kaikkein tympeimpiä taide-elokuvia säestävästä apeasta sellomusiikista. Se ylikorostaa elokuvan vanhemmuuden problematiikan ja elämän rajallisuuden teemoja, mutta täysin aiheetta. 76 minuutin kesto hujahtaa silti ohi nopsaan, vaikka Thale ei varsinaisesti tarjoakaan mitään maailmaa mullistavia kokemuksia.

Molempiin elokuviin liittyy selvä metsän pelko, jossa urbaanit nykyihmiset eivät pärjää luonnonvoimien ja salaisina pysyneiden muinaisten hirviöiden kanssa. Myös naisen seksuaalisuus vaikuttaa hirvittävän elokuvantekijöitä. Troll Hunterin kaltaiseksi hilpeäksi suuren yleisön hitiksi kummastakaan skandifantasiasta ei ole, mutta ainakin niistä toista voi suositella Night Visionsin kepeänä välipalana.