Mika Helminen

Sinivalkoinen valhe (2012)

Ohjaaja:

• Arto Halonen

elokuva arvostelu

Vaikenemista, kähmintää ja dopingia Hiihdon maailmanmestaruuskilpailuissa Lahdessa vuonna 2001.

"Karpaasi on jätkä raju, menköön joskus vaikka taju"

Ei ole, anteeksi vain. Paitsi tietysti siinä tapauksessa, että rajun jätkän tunnusmerkkejä ovat esimerkiksi paskan puhuminen kasvot peruslukemilla, vaikeneminen tiukan paikan tullen tai ostettavissa oleminen. Lainaus on Souvarit-yhtyeen "Karpaasi on jätkä raju" ‑kappaleen kertosäkeestä vuodelta 1995, Jari Isometsä debytoi siinä "levylaulajana". Esitys löytyy YouTubestakin, mutta tämä ei sitten ole mikään suosittelu, kuuntelu omalla vastuulla. Arto Halosen tuore dokumenttielokuva Sinivalkoinen valhe keskittyy vuoden 2001 Lahden MM‑hiihtojen dopingskandaalin ympärille. Entinen huippuhiihtäjä Isometsä on siinä pelissä vain yksi palanen, mutta antoi tavallaan katastrofille kasvot suostuessaan miljoonalla markalla syntipukiksi muiden puolesta. Sopimus muotoutui suomalaiskansalliseen tyyliin saunan lauteilla.

Sinivalkoisessa valheessa ei ole kysymys siitä kuka valehtelee ja miksi, vaan siitä kuka valehtelee vähiten. Tai siitä, kuka vaikenee vähiten. Vaikeneminen on suuressa roolissa Halosen elokuvassa. Lopputekstien aikana nähtävä lista haastatteluista kieltäytyneistä on erittäin pitkä, mutta myös kameran eteen saaduista hiihtovaikuttajista ja urheilijoista huomattavan suuri osa "ei halua puhua näistä vanhoista jutuista". Omertà-sääntöä noudattaa esimerkiksi entinen hiihtokuningatar, europarlamentaarikko ja nykyinen kansanedustaja Marjo Matikainen-Kallström, jonka Halonen saa kuviin, mutta ei pukahtamaan. Ei, vaikka "Havuja, perkele!" irtosi aikoinaan tunteella. Matikainen-Kallström ei kuulu v. 2001 Lahden MM‑kisoissa kaikkiaan kuuden kielletyistä aineista kärähtäneen suomalaishiihtäjän joukkoon, mutta näkökanta olisi ollut mielenkiintoista kuulla.

Periaatteessa sillä, käyttikö joku suomalainen huippu-urheilija joskus kiellettyjä aineita ja oliko veritankkaus kuinka laajaa ja systemaattista, ei ole väliä. Toisaalta sitten taas on. Koska hiihtourheilukin on kanonisoitu, kirkasotsaisten urhojen temmellyskenttä, josta etenkin lasten ja nuorten tulisi ottaa opiksi, olisi kai jonkinlainen moraali ja totuudessa pysyminen suotavaa. Jos verovaroin tuetusta toiminnasta merkittävä osa on kähmintää ja salailua, on syytäkin älähtää. Hiihtoliitto voisi järjestää vaikka sen Halosen dokumentissakin mainitun Koljonvirran mielisairaalan käyttöönsä veritankkailua varten, mutta kansalaisille pitäisi toki kertoa mitä siellä tapahtuu ja kenen rahoilla. Doping on yleismaailmallista ja testaajat usein pari askelta käyttäjiä jäljessä. Hiihtourheilua vähemmän innokkaasti seuraaville asia taas konkretisoituu viimeistään silloin, kun television pääuutislähetys siirtyy tai odotettu illan elokuvaklassikko esitetään myöhemmin ilmoitettavana ajankohtana. Ai miksi? Koska sekä kasvavan nuorison, että kansallistunteen valtaaman vanhemman sukupolven ihailemat hiihtäjät porskuttavat ruudussa – ja ainoastaan kaurapuuron voimalla.

Halonen yrittää elokuvallaan murtaa vaikenemisen perinteen dopingia käsiteltäessä. Ehkä avautumista tapahtuu tulevaisuudessa elokuvan jälkimainingeissa, sillä itse dokumentissa tuppisuulinja on hallitseva – varsinkin hiihdon valmennuksesta ja päätöksien teosta vastanneiden keskuudessa. Verhon raottaminen auttaisi myös niitä hiihtäjiä, jotka eivät viriteltyä verta ja kudos‑ tai kasvuhormonia ole suoniinsa tykittäneet. Entinen hiihtovalmentaja, petoksesta ehdollisen tuomion saanut Pekka Vähäsöyrinki ujostelee kameraa oikein kunnolla ja useaan otteeseen karkuun juosten, mutta muutamat muut avaavat dokumentissa sanaisen arkkunsa ja tarkkaavainen katsoja kyllä havaitsee kenen korvat heiluvat.

Dopingvalmennuksesta syytetty hiihdon entinen päävalmentaja Immo Kuutsa kiistää kaiken, mutta toteaa elämän olevan show'ta, dopingtutkija Tapio Videman jorisee ympäripyöreitä besserwisser-lukulasit nenällään ja kaikkein vilpittömimmältä vaikuttava entinen maajoukkuehiihtäjä Kaija Härkin vetää lausunnoillaan maton sekä Kuutsan että Videmanin puheiden alta. Hän kertookin joutuneensa entisen huippuhiihtäjä Marja-Liisa Kirvesniemen kiukuttelun kohteeksi, koska "ei pitänyt mölyjä mahassaan". Lahden MM‑kisojen aikaan maastohiihdon päävalmentajana toiminut Kari-Pekka Kyrö on toinen totuuden torvi, joskin varsin laskelmoivan oloinen sellainen. Kuuluisan, "Kyröksi" ristimänsä lääkelaukun tarinan esittelee dokumentissa Madventuresista tuttu toimittaja Riku Rantala. Mielenkiintoista antia ovat myös italialaisen dopingtutkija Sandro Donatin näkemykset.

Doping suomalaisessa hiihtomaailmassa ei kuitenkaan ole kansainvälisessä mittakaavassa mikään poikkeuksellinen ilmiö, kuten Sinivalkoinen valhe osoittaa. Halonen vierailee esimerkiksi Italiassa, jossa kameran eteen ja haastateltavaksi saadaan entinen huippuhiihtäjä, Silvio Berlusconin suojatti ja nykyinen Italian parlamentin jäsen Manuela di Centa. Di Centa muistelee aluksi värikkäästi entistä valmentajaansa, suomalaista Jarmo Punkkista, mutta vaikenee äkisti ja ilmoittaa haastattelun olevan lopussa kun Halonen lyö tämän eteen Italian poliisin hankkimaa materiaalia hiihtäjän verenkuvaseurannoista. Di Centan maanmies, entinen huippuhiihtäjä Maurilio De Zolt esittelee hymyillen palkintokaappiaan ja keskustelun kääntyessä todisteiden myötä De Zoltin huomattavan korkeisiin veriarvoihin takavuosien kilpailukausilla, tämä kuittaa ne "tuloksiksi vuorilla harjoittelusta". Jepjep.

Myös elokuvassa esiintyvä norjalaislääkäri Helge Oftebrot kertoo dopingin yleisyydestä norjalaisessa hiihtomaailmassa ja toteaa maansa urheilujohtajien asian kieltävät lausunnot "paskapuheeksi". Lisäksi Oftebrot huomauttaa dopingin käytöstä aiheutuvien henkisten ongelmien johtaneen joidenkin norjalaisurheilijoiden kohdalla itsemurhiin. Useat asiat ja väitteet ovat Sinivalkoisessa valheessa kuitenkin varsin hataralla pohjalla, sana sanaa vastaan, eikä lopullisia totuuksia ole ihan heti näköpiirissä. Saksofonistiguru/säveltäjä Tapani Rinteen varsin hienovaraisesti maalaileva äänimatto rytmittää Halosen elokuvaa toimivasti, vaikka runsaasta arkistomateriaalista ja tuoreista haastatteluista koostetun parituntisen dokumentin kuvat eivät täysin kronologisesti etenekään.

Sinivalkoisen valhe on dokumentti, mutta sen pääasiallinen kohde, vieläkin käynnissä oleva vuoden 2001 Lahden MM‑kisojen dopingskandaali on absurdi komedia.