Jetro Suni

Total Recall (2012)

Ohjaaja:

• Len Wiseman

elokuva arvostelu

Ohjaus: Len Wiseman

Ensimmäiset uutiset Total Recallin (1990) uudelleenfilmatisoinnista saivat suunnitelman kuulostamaan samaan aikaan sekä täysin typerältä että tavallaan kiinnostavalta. Philip K. Dickin tarinaan löyhästi perustuva konsepti itsessään on nerokas ja asetelmaltaan erittäin viihdyttäväksi rakennettu. Ahdasmielisen korporaatioeliitin ja hyveellisen, joskin rujon alaluokan väliseen valtataisteluun on sotkettu mukaan räväkkää agenttiseikkailua ja jatkuvaa paranoiaa. Verhoevenin 90‑luvun ohjaustyö oli kieltämättä osin korni, johtuen lähinnä Schwarzeneggerin kaikelta muulta alaa valtaavasta läsnäolosta, mutta ei silti jättänyt katsojaa kylmäksi. Kaikesta huolimatta ohjaaja Len Wiseman päätti toteuttaa oman visionsa aiheesta, mutta tuli tehneeksi työssään useita ratkaisevia virheitä.

Ohjaajan meriittilistalla roikkuu aiemmalta ajalta pari Underworld-sarjan elokuvaa sekä neljäs Die Hard (Live Free or Die Hard, 2007). Jo Underworldeissa nähtiin pääosassa Wisemanin vaimo Kate Beckinsale, ja sama nepotistinen castaus jatkuu nyt Total Recallissa. Douglas Quaidin (Colin Farrell) puolisoa näyttelevä Beckinsale saa elokuvassa ruutuaikaa toiseksi eniten heti Farrellin jälkeen, mikä ei paranna teoksen kiinnostavuutta piirunkaan vertaa. Siinä missä originaalissa silloinen vaimo Sharon Stone nähtiin vilaukselta vain muutamissa kohtauksissa, jahtaa Beckinsale miestään taukoamatta tarinan alusta loppuun.

Paljon muutakin on muuttunut sitten alkuperäisversion: tällä kertaa ei Marsissa vierailla kertaakaan, mutantteja ei enää ole ja kaikkialla soi dubstep. Myös sympaattiset Johnny-taksit ovat vaihtuneet tavallisen tylsiksi lentäviksi autoiksi. Marsin sijaan siirtokunta sijaitsee jossain Australian paikkeilla, ja ainoa toinen maapallolla jäljellä oleva valtio on United Federation of England. Kaikki muu elinkelpoinen alue on tuhoutunut. Siirtokunnan ja Englannin välillä liikennöi Putoukseksi nimetty hissi, joka kykenee kuljettamaan pienen joukon ihmisiä kerrallaan liikkuen maapallon läpi aivan sen ydintä hipoen. Muilta osin pääjuoni elokuvassa noudattelee pitkälti vanhoja tuttuja latuja.

Uusioversiossa pääpahis Cohaagenin (Bryan Cranston) motiivien ymmärtäminen aiheuttaa katsojalle paljon enemmän päänvaivaa kuin varhaisversiossa. Koska Cohaagen ei tunnu tavoittelevan rahallista valtaa, eikä helposti vihattavia mutanttejakaan maailmassa ole (pois lukien kolmirintainen nainen, joka tekee elokuvassa lyhyen homage-esiintymisen), on hahmon sotaisuuden syyksi keksitty esittää laajemman elintilan tavoittelu. Sen suuremmin ei selitetä kenelle elintilaa on tarkoitus vallata (Cohaagenin läheisimmät kumppanitkin kun tuntuvat koostuvan lähinnä ympärillä pyörivistä poliiseista ja robottiarmeijasta), mutta jostain se on kilpailtava, kun aiemmin niin kallisarvoisesta hapestakaan ei enää ole pulaa. Hyökkäyksensä Cohaagen suuntaa totta kai siirtokuntaan, joka on täynnä Cohaagenille robotteja pennipalkalla työstäviä vähäosaisia työläisiä. Mutta kuka sen jälkeen valmistaa lisää robotteja? Vai onko oletuksena, ettei niitä hyökkäyksen jälkeen enää tarvita lisää? Ehkä on paras lakata kyselemästä tyhmiä kysymyksiä...

Uudessa Total Recallissa Verhoevenin version verisyys on muisto vain, kun ruudulla rämistellään taattuun PG‑13 ‑laatuun. Räjähdyksiä riittää ja ammuskelua on paljon, mutta kehenkään ei sen suuremmin satu. Meno on silti yllättävänkin soljuvaa ja pääjuoni edelleen toimiva, mutta jotain tuntuu jatkuvasti puuttuuvan. Farrell on sankarin roolissaan oma ilmeetön itsensä, ja vaikka roolisuorituksessa ei sinänsä vikaa ole, huomaa pitkin elokuvaa heräävänsä muistelemaan lämmöllä Schwarzeneggerin paikoin liioiteltuakin ilmehtimistä.

Jos 90‑luvun Total Recallin on onnistunut jostain syystä ohittamaan ennen uuden näkemistä, voi katselukokemus olla paljon palkitsevampi. Vanhan jo nähneille uusi versio ei kuitenkaan juuri muuta tarjoa kuin parisen tuntia nostalgisointia ja päänpudistelua siitä, miten paljon paremmin kaikki ennen olikaan.