Kalle Karinen

Ninja (2009)

Ohjaaja:

• Isaac Florentine

elokuva arvostelu

Ohjaus: Isaac Florentine

Ninjat esiteltiin amerikkalaisyleisölle Cannon Filmsin tuottamilla elokuvilla Enter the Ninja (1981) ja Revenge of the Ninja (1983), ja siitä lähtien nämä hiljaiset salamurhaajat ovat olleet erottamaton osa toimintaelokuvien peruskuvastoa. 80‑luvulla Suomeenkin levisi vhs‑vuokraamoiden kautta ninjavillitys. Uteliaiden tiedon‑ ja viihteenjanoa helpotti kirjastoista löytyvä Eric van Lustbaderin Ninja-kirjasarja (josta ei muuten vieläkään ole virallisia elokuvaversioita). Ninjaelokuvat olivat pitkään limbossa, mutta vuonna 2009 suuren profiilin ninja-comeback Ninja Assassin pääsi jopa maailmanlaajuisesti valkokankaille.

Isaac Florentinen (Savate, 1995; Bridge of Dragons, 1999) ohjaama Ninja ei yritä samaa, vaan tyytyy olemaan rehellinen b‑toiminta straight‑to‑dvd ‑malliin. Halpuus iskee silmille jo elokuvan tökerön logon ilmestyessä Japanissa treenaavien ninjaoppilaiden päälle.

Israelilaisen roskamaakari Boaz Davidsonin kynäilemä Ninjan tarina ei ennakkohuhuista huolimatta perustu van Lustbaderin kirjoihin, mutta kovin paljon samoja elementtejä on tunnistettavissa. Orpo amerikkalaispoika Casey saa ninjakoulutuksen arvostetun mestarin valvonnassa Japanissa. Kyynaamainen kanssaoppilas Masazuka vihaa juuretonta jenkkiä, ja kilpailutilanne seuraavan mestarin asemasta näiden kahden huippuoppilaan välillä johtaa lopulta Masazukan katkeraan karkoitukseen ja vanhan mestarin kuolemaan. Myöhemmin ympäri maailmaa tapahtuu mystisiä ninjaiskuja, ja lopulliset yhteenotot Masazukan ja Caseyn välillä käydään New Yorkissa, jossa myös majailee kulissien takana häärivä mystinen firma Temple Industries.

Jenkkininjaksi Scott Adkins (The Expendables 2, 2012; The Tournament, 2009) on pätevä valinta. Mies on kuin Jean-Claude Van Damme parhaina aikoinaan, joskin ilman Dammen aksenttia ja kokaiinihuuruista hybristä. Kummallakin on näyttävä fysiikka ja hyvät taistelutaidot, tosin Adkinsillä on lisäksi akrobaatin ominaisuudet ja välillä hän väläyttelee liikaakin erilaisia voltteja. Toinen hienoinen ongelma on elokuvasta toiseen samana toistuvat liikkeet, mm. usein huipentumana nähtävä korkkiruuvipotku, jossa Adkins yllättää aina potkaisemalla ilmassa vielä kerran siinä vaiheessa kun muut olisivat jo luovuttaneet ja laskeutuneet.

Onko siis viimeinkin löytynyt odotettu uusi ikoninen actionsankari? Arskan, Syltyn, Dolpan, Seagalin, Norrisin, Jackien ja Dammen manttelinperijä? Edellinen yrittäjä Jason Statham ei oikein onnistunut – mies oli lopulta armottoman tylsä. Adkinsin voittokulku kompastuu samaan kuoppaan. Karismaa ei saa treenaamalla, ja puunaamataistelijat kuten "American Ninja" Michael Dudikoff ovat jo nähty juttu – näitä jamppoja varten ninjahuput on keksitty, mutta he eivät niitä käytä. Brittisyntyinen Adkins näyttelee Undisputed II: Last Man Standing (2006) ja Undisputed III: Redemption (2010) ‑elokuvissa oudosti paremmin venäläistä kuin Ninjassa amerikkalaista.

Arkkivihollinen, pahuuteen langennut ninja Masazuka jää hieman vaisuksi. Hahmo on toki tunteettoman julma tappaja kuten ninjat yleensäkin, mutta jotain persoonallisuutta olisi jäänyt kaipaamaan. Masazukaa näyttelee Tsuyoshi Ihara (mm. Takashi Miiken 13 Assassins, 2010), joka on Sonny Chiban luotsaaman Japan Action Schoolin kasvatti. Futuristisen panssarin, kätevän liito-oravapuvun ja vaikuttavan näköisen yönäkösilmikon lisäksi Masazuka käyttää nunchakua, konepistoolia ja muita epäortodoksisia ninja-aseita.

Bulgariassa valtaosin kuvatun elokuvan sivuosiin on saatu halvalla laumoittain rumia itäblokkikonnia, joita Adkins ja pakollinen naisninja Mika Hijii (Alien vs. Ninja, 2010) pieksevät metroissa, kaduilla ja kahviloissa. Lupaava kehityssuunta muuten varsin suorasukaisessa tarinassa nähdään Masazukan sitoessa vangitsemansa Hijiin näyttävillä shibari-bondagesolmuilla, mutta tätä ajatusta ei valitettavasti viedä pidemmälle.

Ninja toimittaa sen mitä elokuvan nimikin lupaa, muttei juuri yhtään enempää. Isaac Florentinen ohjaajantaidot ovat ilmeisen rajalliset. Matsit ovat keskitasoa kunnianhimoisempia, mutta eivät erityisen muistettavia. Huumoria ja omaperäisyyttä on niukanlaisesti: vaikka alleviivatun pahat teollisuuspamput kaavuissaan Temple Industriesin kulttimenoissa herättävätkin hörähdyksiä, ei Ninja kipua roskasektorilla lähellekään samoja hulluja sfäärejä kuin genren parhaimmisto, esim. wtf‑pommi Ninja III: The Domination (1984). Toimintaa Ninjassa onneksi on yltäkylläisesti: sopivan lyhyeen 83 minuutin kestoon ei sisälly yhtäkään tylsää hetkeä.