Antti Tohka

Kovasikajuttu (The Punk Syndrome, 2012)

Ohjaaja:

• Jukka Kärkkäinen
• J-P Passi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jukka Kärkkäinen, J-P Passi

Kehitysvamma tarkoittaa lähtökohtaisesti, että kehitysvammainen henkilö ei pärjää yhteiskunnassa ilman apua. Se tarkoittaa yleensä myös sitä, että kehitysvammainen ihminen on ei‑kehitysvammaisen näkökulmasta erikoinen ja hieman oudoksuttava henkilö, johon on hankala suhtautua.

Kehitysvammaisten punk rock ‑yhtyeen taivalta dokumentoiva Kovasikajuttu on elämän peruskysymysten ääressä. Mikä on elämän tarkoitus ja millainen on hyvä elämä? Kovasikajutun aikana kävi monta kertaa mielessä, saako tälle nauraa ja mitä nuo kutsuvierasyleisön joukossa istuvat keharit miettivät, jos nauran. Onneksi näytöksen loputtua yhtyeen jäsenten haastattelu paljasti pelkoni turhaksi: minä se tässä rajoittunut ihminen olen. Täyden elämän elämiseen ei todellakaan tarvita kohdussa tai vauvaiässä jaettua täyskättä. Kun valkokankaalla seuraa Pertin, Karin, Samin ja Tonin touhuja, oma elämä vaikuttaa apaattiselta.

Kovasikajuttu vie tunneskaalan laidasta laitaan, välillä naurattaa niin perkeleesti, välillä itkettää surusta ja välillä ilosta. Vertailukohdaksi tulee väkisinkin otettua huippusuosittu Anvil: The Story of Anvil ‑dokumentti (2008), joka kuvasi unohduksiin painuneen heavy metal ‑yhtyeen nousua takaisin parrasvaloihin tragikoomisen tarinan kautta. Erona Kovasikajutun ja Anvilin välillä on se, että ensiksi mainittu on rehellinen ja jälkimmäinen falski ja käsikirjoitettu. Pertti Kurikan nimipäivien jätkät tarjoavat parempia one‑linereita (propsit etenkin Karille sukupuolihommiin liittyvistä viisauksista) kuin kukaan käsikirjoittajaneropatti voisi ikinä keksiä.

Dokumentin tekijät ovat ottaneet keinoksensa rakentaa jokaiselle yhtyeen jäsenelle draamankaaren, joita ovat Karin kihlautuminen valittunsa kanssa, Samin intohimoinen kepulaisuus ja eduskuntavaalit, Tonin muutto pois kotoa ja Pertin... err... syntymäpäivät; kuka tuli paikalle ja kuka jätti tulematta? Nämä tarinat ovat omia ministooreja ison kehyskertomuksen sisällä luoden kullekin bändin jätkälle selkeän profiilin, joka auttaa saamaan kosketuspinnan kehitysvammaisen arkeen.

Sivuhahmoina häärivät poikien ja miesten perheet ja porukan avustaja Kalle. Kohtaus, jossa bändi saapuu synnytysosastolle katsomaan Kallen vastasyntynyttä vauvaa saa kyynisimmänkin itkemään. Siinä se on, terve lapsi. Samalla Pertti muistelee suhdettaan vanhempiinsa: kukaan ei edes vaivautunut kertomaan hänelle, että hänen äitinsä oli kuollut.

Vaikkei Kovasikajutun ansioita viihdyttävästi toteutettuna musiikkidokumenttina voi kiistää, se jää aikakirjoihin ihmisarvon ja elämän ylistyslauluna. Dokumentti purkaa niitä kehitysvammaisia kohtaan tunnettuja pelkoja. Se on myös tarina itsensä ja systeemin voittamisesta altavastaajan roolista huolimatta. "Sähän et enää änkytä juuri ollenkaan", avustaja Kalle sanoo Pertille, kun bändi on palauttanut Pertin uskon itseensä.