Mies Mikkonen

Dreams That Money Can Buy (1947)

Ohjaaja:

• Hans Richter

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hans Richter

Saksassa syntynyt kuvataiteilija Hans Richter (1888–1976) heittäytyi elokuvantekoon vuonna 1921 ohjaamalla ensimmäisen laajaa huomiota saaneen abstraktin filmin Rhythmus 21. Richter teki myös dadaistisen lyhärin Ghosts Before Breakfast (Vormittagsspuk, 1928), jossa arkipäiväiset esineet rupeavat kapinoimaan omistajiaan vastaan – kyseessä on selvä prototyyppi Jan Švankmajerin myöhemmälle, vuoden 1968 lyhytelokuvalle Picnic with Weissmann. Natsit kielsivät Richterin elokuvan "rappiotaiteena", saaden juutalaisen tekijän pakenemaan maasta Yhdysvaltoihin.

1940‑luvulla Richter, jolla oli haluja tuoda avantgardea laajemmalle katsojakunnalle, huomasi kuinka ajan Hollywood-elokuvia katsomalla niissä pystyi havaitsemaan häivähdyksiä kokeellisesta elokuvasta. Huomattavin esimerkki lienee ollut Alfred Hitchcockin Noiduttu (Spellbound, 1945), johon Salvador Dali suunnitteli mm. kasvottoman miehen ja seinillä olevia irtosilmiä sisältäneen kunnianhimoisen unijakson. Omillaan jakso oli varmasti liian epäkaupallista tavaraa Hollywood-valtavirtaan, mutta laajemman elokuvan yhteydessä tällainen avantgardistisuus saattoi olla hyväksyttävää, ellei peräti suotavaa. Nykypäivän vastine tällaiselle lienee The Ring ‑elokuvien (1998 ja myöhemmät) sisältämät videotaidetta muistuttavat kirotut vhs‑kasetit. Richter tuumi, että kysymys tuntui olevan tarinallisen asiayhteyden luomisesta avantgardistiselle sisällölle, jotta valtavirtasuosio voisi olla mahdollinen.

Richter sai ahaa-elämyksensä: täyspitkä leffa, joka kaiken kaikkiaan olisi sarja kokeellista elokuvaa edustavia episodeja – 1920‑luvun maineikkaiden Cinéma Pur ja Absoluten Film ‑liikkeiden avantgarde-lyhäreiden perinteen mukaisesti. Ja tälle kaikelle tarinallisen oikeutuksen antaisi valtavirtaelokuvan kaltaisesti toteutettu kehyskertomus! Lopputulos oli hyvin halvalla budjetilla tehty, voimakkaat värit omaavalle, upean rakeiselle 16 mm ‑filmille kuvattu täysipitkä Dreams That Money Can Buy.

Richter kokosi tekijätiimikseen joukon, joka saa kenet vaan modernistisen taiteen harrastajan haukkomaan henkeään: episodien sisältöä suunnittelemaan tuotiin Richterin lisäksi kuvataiteilijat Max Ernst, Fernand Léger, Man Ray, Marcel Duchamp, ja Alexander Calder. Musiikin tekemisessä oli mukana itse Herra Hiljaisuus, John Cage.

Kehyskertomuksessa meille esitellään köyhä Joe‑niminen nuorukainen, jonka erikoista kykyä elokuvan humoristinen kertojaääni hehkuttaa: "You've discovered you can look inside yourself. You're promoted! You're no longer a bum. You're an artist!" Joe perustaa firman, joka tarjoaa unia tilauksista sellaisille, jotka eivät kykene uneksimaan. Asiakkaat tulevat Joen vastaanotolle, jossa hän katsoo heitä syvälle silmiin, paljastaen asiakkaan salatut unelmat. Unien käsite toimii siis narratiivisena tekosyynä avantgardistisille, surrealistisille episodeille.

Surrealistiliikkeeseen kuuluneen maineikkaan taidemaalarin Max Ernstin suunnittelema uni nimeltään "Desire" sisältää sekavan, romanttissävyisen kertomuksen naishenkilön odysseiasta läpi pahaenteisten hahmojen kansoittamien savuntäytteisten huoneiden ja luolien. Episodi sisältää tiuhaan pakatun, kryptisillä lauseilla puhuvan kertojaäänen, jossa käytetään hyväksi mm. takaperin menevää puhetta.

Hölmömpää puolta edustaa unista toinen, taidemaalari ja kuvanveistäjä Fernand Légerin "The Girl With the Prefabricated Heart", joka on laulun mukaan tehty kuvaus mallinukkenaisen traagisesta rakkauselämästä. Episodista voi havaita samaa leikkisää sävyä ja ilkikurista todellisuuden manipulointia kuin Légerin aiemmasta elokuvallisesta kontribuutiosta, vuoden 1924 kokeellisesta lyhäristä Ballet mecanique.

Seuraavana vuorossa on 1920‑luvulla useammankin kokeellisen elokuvan Cinéma Pur ‑liikkeessä tehneen Man Rayn satiirinen, mutta pitkäveteinen episodi "Ruth, Roses and Revolvers". Episodissa irvaillaan valtavirtaelokuvan kustannuksella – yleisö saapuu elokuvateatteriin, ja toistelee kankaalla näkemänsä henkilön liikkeitä robottimaisesti.

Kokonaisuuden mehukkain palanen on elokuvan radikaalein ja abstraktein uni, taiteen konventioiden irvailulla maineensa saavuttaneen kauhukakara Marcel Duchampin pyörivistä kiekoista koostuva "Discs". Mystisen musiikin episodiin on tehnyt John Cage. Ratkiriemukas keksintö kehyskertomuksessa on esittää episodi kovanaamaisen gangsterin unena!

Alexander Calderin episodit "Circus" ja "Ballet" esitetään osana kehyskertomusta – tekniikka, jota toisissa episodielokuvissa käytetään esimerkiksi Roy Ward Bakerin Amicus-horrorin Asylum (1972) viimeisessä tarinassa. Calderin osiot toimivat lähinnä kevyehköinä esittelypätkinä hänen rakentamille liikkuville veistoksille ja leluille. Välillä visiot muistuttavat kuin lapsiyleisölle tehtyä kokeellista elokuvaa.

Viimeisessä, Hans Richterin itsensä suunnittelemassa unessa nimeltään "Narcissus" huomio kääntyy kehyskertomuksen Joe‑hahmoon, ja näemme takaumana kuinka hän päätyi nykyiseen tilanteeseensa. Joe elää arkista jokamiehen elämäänsä, kunnes kesken rutiininomaisen pokeri-illan muuttuu ystäviensä silmien edessä siniseksi. Nyt Blue Man Groupin jäseneltä näyttävä Joe löytää vain vieroksuntaa uuden ihonvärinsä takia ystäviltään ja ympäröivältä maailmalta. Tämä saa hänet luopumaan kokonaan entisestä, ja ottamaan askeleen kohti tuntematonta.

Monet unia suunnittelemassa olleista taiteilijoista ottivat episodiensa perustakseen vanhoja teoksiaan. Max Ernst oli aiemminkin harrastanut visuaalista tarinankerrontaa surrealistisilla sarjakuvakirjoillaan (Ernst käytti termiä "kollaasi-romaani"), joista tunnetuin on A Week of Kindness (Une semaine de bonté) vuodelta 1934 – kirja nähdään avonaisena elokuvan kehyskertomuksessa Joen asiakkaan käsissä, laukaisten Erstin unen. Ernstin episodissa näkyy tuosta hänen sarjakuvastaan tuttua kuvastoa, joskin hallitseva visuaalinen elementti on vaihtunut vedestä savuksi, visioiden siirtyessä sarjakuvasta elokuvaan. Duchamp taas käyttää kiekkokuvastonsa lisäksi episodiaan tilaisuutena luoda elokuvallinen versio yhdestä kuuluisimmasta maalauksestaan, vuoden 1912 taulusta "Alaston laskeutuu portaita, No. 2" ("Nu descendant un escalier, N.o 2"). Sarjakuvantekijä ja maagikko Alan Mooren mukaan maalaus oli okkultismista kiinnostuneen Duchampin yritys kuvata esoteerista neljännen ulottuvuuden käsitettä visuaalisesti.

Monien muiden episodielokuvien tapaan Dreams That Money Can Buy hyötyy monipuolisuudestaan. Jos yksi uni ei kiinnosta, pian saapuu jo seuraava osio, joka saattaa edustaa aivan toisenlaista tyylilajia. Unet tuntuvat olevan kuin presentaatio siitä minkälaisia eri tyypin kokeellisia elokuvia voi olla olemassa. Tuotantoarvot muistuttavat joskus koulunäytelmää, mutta kökköyden taustalta paistaa läpi tekijöiden intohimo ja vilpittömyys. Ilmestyessään filmi sai palkinnon Venetsiassa elokuvakielen edistämisestä, mutta lähinnä piittaamattomia arvosteluja. Teoksen maine ei ole juurikaan kohentunut vuosien saatossa, esimerkiksi David Lynchin ylistävistä kommenteista huolimatta.

Mystinen, hölmö, typerryttävä, romanttinen, absurdi... syvällinen. Puutteistaankin huolimatta Dreams That Money Can Buy on elokuvahistorian kenties omintakeisin ja hämmentävin yritelmä tuoda yhteen kaksi toisilleen antagonistista lähestymistapaa: perinteinen, kaavamainen elokuvakerronta ja radikaali avantgarde.