Matti Erholtz

Nous ne vieillirons pas ensemble (Minä en rakasta sinua, 1972)

Ohjaaja:

• Maurice Pialat

elokuva arvostelu

Ohjaus: Maurice Pialat

Nous ne viellirons pas ensemble kertoo sen tavallisen tarinan rakkaussuhteen päättymisestä. Dokumenttielokuvia televisiolle ohjaava ja vaimonsa kanssa asumuserossa elävä nelikymppinen Jean on jo vuosia seurustellut nuoremman toimistotyöntekijä Catherinen kanssa. Seksi sujuu molempia tyydyttävästi, mutta Jeanin töykeys ja jahkailu hiertävät Catherinea, joka alkaa pikkuhiljaa siirtyä eteenpäin elämässään. Hätääntynyt Jean yrittää pehmentää tapojaan ja vihdoin kosii, mutta on jo liian myöhäistä: yhdessä vanheneminen ei ole enää optio.

Nous ne viellirons pas ensemble perustuu Pialatin omiin kokemuksiin 60‑luvulla, jopa niin tarkasti että monet kohtauksista on kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla, eli siellä missä Pialat ja Catherinen tosielämän esikuva Colette aikoinaan tapailivat toisiaan. Dokumentaarinen ote ei tarkoita egomaanista itsesäälissä piehtarointia, vaan Pialat pyrkii vain mahdollisimman objektiivisesti kuvaamaan mitä oikein tapahtui. Henkilökohtaisuus takaa materiaalin intensiteetin, mutta kokonaisuus on sommiteltu taiteellisesti yleispätevään muotoon.

Miehen muotokuvana Nous ne viellirons pas ensemble on armottoman rehellinen; säälipisteitä ei kerjätä eikä niitä annetakaan. Jean on välillä täysi mulkku mutta saa ainakin mieskatsojan sympatiat puolelleen, koska on eroprosessissa se alakynnessä oleva osapuoli. Ohjaajan alter egona elokuvassa häärivän Jean Yannen pulisonkien kehystämä pallinaama kuvastaa miehistä tuskaa vakuuttavasti, mutta mahtaakohan kaikki kasvoilta heijastuva myrtymys olla näyteltyä? Yannea ei nimittäin näin epäsankarillisen perusmiehen esittäminen oikein innostanut eikä yhteistyö ohjaajan kanssa sujunut. Konfliktit kuvauspaikalla kävivät jo niin pahoiksi, että tuottajat ehdottivat naispäätähti Marlène Jobertille että hän ohjaisi elokuvan loppuun. Jobert kieltäytyi kunniasta ja hyvä niin, koska Pialatin viimeistelemästä filmistä tuli taiteellinen ja kaupallinen menestys ja Pialatin läpimurto ranskalaisten ohjaajien mestarisarjaan. Yanne palkittiin Cannesissa 1972 vaivoistaan parhaan miesnäyttelijän palkinnolla, jota hän ei kuitenkaan viitsinyt vastaanottaa. Palkinnon olisivat sinänsä ansainneet myös ihastuttava Jobert Catherinena ja Macha Méril Jeanin loputtoman ymmärtäväisenä vaimona.

Pialatin tavaramerkiksi muodostunutta nihkeää realismia Nous ne viellirons pas ensemble edustaa vain hyvin maltillisesti. Kamera toki työnnetään koko ajan keskelle kohtauksia, joita ei välttämättä haluaisi olla todistamassa, mutta muuten ilmaisu on pikemminkin klassisen eleetöntä kuin korostetun nuhruista. Juonenkuljetuksessa olennaiseen keskittyminen on ajanut kerronnallisen logiikan edelle, ja leikkaushuoneen lattialle on jäänyt paljon kohtauksia yhdistävää, mutta aiheen kannalta tarpeetonta materiaalia.

Asiallisesta tyylistä hellitetään vähän vasta ihan elokuvan lopussa, jossa nähdään Haydnin musiikin säestämiä kauniita kuvia meressä kylpevästä Catherinesta. Rakkauselokuvasta loppujen lopuksi on kyse, vaikka aihetta nurjalta puolelta lähestytäänkin. "Nainen hyödyttää elämäämme enemmän tuottaessaan meille murhetta kuin onnea, enkä tiedä yhtäkään jonka omistaminen olisi arvokkaampaa kuin ne totuudet, jotka hän paljastaa meille pannessaan meidät kärsimään" kiteytti asian Marcel Proust, ja samoilla linjoilla tuntuu olevan Pialatkin.