Jetro Suni

The Woman (2011)

Ohjaaja:

• Lucky McKee

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lucky McKee

Jack Ketchum on suositun splatterpunk-kirjailija Dallas Mayrin kirjailijapseudonyymi. Mayr on muun muassa nelinkertainen Bram Stoker ‑kirjallisuuspalkinnon voittaja, jonka lisäksi hän sai vuonna 2011 lisättyä meriittilistalleen arvostetun World Horror Convention Grand Master ‑palkinnon. Mayrin teoksista on aiemmin filmatisoitu jo peräti neljä: The Lost (2006 – hyvä), The Girl Next Door (2007 – loistava), Red (2008 – ihan jees) ja Offspring (2009 – surkea). Tänä vuonna lista sai jatkoa The Womanin muodossa.

Sekä Offspring että The Woman kuuluvat Ketchumin "Dead River" ‑trilogiaan (kirjasarjan ensimmäinen osa Off Season vuodelta 1980 on toistaiseksi vielä filmaamatta). The Woman jatkaa siitä mihin Offspring jää, mutta vaihtaa suuntansa heti alkumetreillä kannibaalikauhusta vitsikkääseen kidutuspornoon.

Vaikka Offspring olikin masentavan heikkolaatuista kuraa, odotukset The Womania kohtaan olivat ennen elokuvan näkemistä silti korkealla – onhan Ketchumin kirjoista kyetty ennenkin tekemään useita onnistuneita filmatisointeja. Lisäksi ohjaajanpuikoissa kun on Offspringin ohjanneen Andrew van den Houten sijaan Redin ohjannut ja Ketchumin kanssa yhdessä alkuperäisteoksen kirjoittanut Lucky McKee (May, 2002). Mutta voi McKee minkä teit...

Jo heti alusta asti Offspringistä tutut alhaiset tuotantoarvot kirkuvat katsojan silmille halvahkon kotivideokamerakuvan muodossa. Pian käy myös kivuliaan selväksi, ettei McKee mitä ilmeisimmin ole luottanut itseensä riittävästi lähteäkseen ohjaamaan oikeaa vakavasävyistä kauhutrilleriä (kuten Red, jonka McKee yhteisohjasi Trygve Allister Diesenin kanssa). Välillä genreä revitään kohti gornoa, välillä kohti pehmopornoa (kameran nuoleskelessa Offspringistä tutun Pollyanna McIntoshin lian peittämää alastonta vartaloa) ja välillä kohti lähes slapstickmäistä farssia. Perheen misogynistinen lakimiesisä Sean Bridgers (Deadwood, 2004–2006) tuo kikkarakampauksineen mieleen Will Ferrellin, mikä sekin osaltaan edesauttaa kääntämään elokuvan tunnelmallisesta kauhusta kohti mustaa komediaa. Ja jotta "nautinto" olisi taattu, on ääniraita päätetty ahtaa täyteen Sean Spillanen säveltämiä tyylitajuttomia teiniränkätysrokkibiisejä.

The Womanin juonesta ei tässä yhteydessä kannata mainita sen enempää, muutoin viimeinenkin syy katsoa itse elokuva katoaa (myös elokuvan trailerin katsomista kannattaa välttää, sillä siinä spoilataan yhtälailla kaikki oleellinen).

Jos elokuvalle kuitenkin osaa antaa anteeksi vakavasti­otettavuuden puutteen ja jatkuvasti päällä vellovan etäyttävän ilmapiirin ei käsissä onneksi ole aivan totaalinen katastrofi. Tarina itsessään on varsin toimiva ja katsojan mielenkiinto onnistutaan pitämään yllä yllättävänkin hyvin juonen edetessä verkkaisesti kohti splatterpainotteista loppua (valitettavasti finaali itsessään ei onnistu olemaan odotuksen arvoinen, vaikka muutaman lisäpisteen voikin myöntää sanallisista vihjailuista erittäin iljettäviä perheen sisäisiä tapahtumia kohtaan).

Kuten todettu, on harmi, että kokonaisuus on vesitetty banaalilla tyylitajuttomuudella ja irvailevalla ilmapiirillä, sillä The Woman olisi muutoin voinut saavuttaa samankaltaiset inhorealistiset ahdistavuuden sfäärit kuin tositapahtumiin perustuva Ketchum-filmatisointi The Girl Next Door (2004). The Womanista jääkin päällimmäisenä mieleen juuri tämä hukattu mahdollisuus. Parhaiten elokuva toimii takuulla niille, jotka ovat autuaan tietämättömiä alkuperäisteoksen tai muiden Ketchum-filmatisointien vakavahenkisemmästä yleistunnelmasta.