Esa Meisalmi

The Ward (Suljettu osasto, 2010)

Ohjaaja:

• John Carpenter

elokuva arvostelu

Ohjaus: John Carpenter

John Carpenter totesi vuosituhannen vaihteen flopin Ghosts of Mars (2001) jälkeen tympääntyneensä elokuvantekoon ja heikkoon palautteeseen, jättäen areenat uusille innokkaille lupauksille. Uskolliset fanit ovat kuitenkin odottaneet huumorintajuttoman miehen paluuta sitkeästi kuin kuuta nousevaa jo vuosikymmenen ajan. Vaimeaan huutoon viimein vastaava The Ward ei lunasta odotuksia erityisen kehuttavasti, sillä Carpenter tyytyy ohjastamaan elokuvansa läpi turhankin tasavarmalla otteella ilman suurempia yllätyksiä. Käsikirjoitus on hyvin mitäänsanomaton, muttei aivan toivoton. Käytännössä siitä on täysin mahdoton kertoa mitään vihjaamatta kaiken takana luuraavaan muotitwistiin, jota vasten kaikki tapahtuva peilautuu.

Eletään vuotta 1966 länsirannikon tuntumassa, Oregonissa. Amber Heardin (All the Boys Love Mandy Lane, 2006) näyttelemä traumatisoitunut tyttö poimitaan poltetun talon liepeiltä talteen ja kuljetetaan tutkimuksiin mielisairaalaan. Arki sujuu sopeutuessa kolkon laitoksen rutiineihin ja tutustuessa samalla osastolla asustaviin tyttöihin. Jo alussa huomio kiinnittyy osaston pienuuteen sekä vähäiseen työntekijämäärään. Jotain on selvästi pielessä, sillä osastolla majailee vain 5 teini-ikäistä keskenään normaalisti toistensa kanssa kommunikoivaa tyttöä, jotka kaikki tuntuvat kotikadun tytöntylleröiltä omine rasittavinekin persoonallisuuspiirteineen. Tilanne vaikuttaa epäilyttävänkin tavanomaiselta, kunnes eräs hoidokeista yhtäkkiä kuolee. Manaajasta (1973) tuttua Regania muistuttava matoinen olio alkaa kummitella osastolla. Samalla terapia alkaa.

The Ward on Carpenterin faneille jollain tavalla helpottava aikamatka menneisyyteen lähemmäksi 70‑lukua. Jännitteitä rakennellaan suhteellisen hienovaraisesti kolkossa miljöössä ja ahtaan kylmissä huoneissa. Visuaalisena ohjaajana Carpenter ymmärtää hyödyntää kuvakulmia ja kamera-ajoja, yrittäen repiä kliseetulvastaan kaiken mahdollisen irti seilaamalla osastoa päästä päähän. Halvahkoihin säikkyihin perustuvan kerronnan vastapainoksi tarjolla on hyvillä efekteillä toteutettuja väkivaltakohtauksia, jotka tuntuvat olevan sijoitettu väärään elokuvaan. Varsinainen tarina on kovasta yrityksestä huolimatta reikäjuustoa, eikä Heard voi oikein muuta kuin pyrkiä näyttämään hyvältä. Elokuvan eskapismi on hyvin keinotekoista ja läpinäkyvää, puuduttaen vahvempaa substanssia hakevaa katsojaa.

Carpenter viljelee haperoita vihjeitä näennäismysteerin ratkaisemiseksi ja kaiken paljastuessa elokuva onnistuu kuin ihmeen kaupalla tuomaan lisäarvoa hahmokehitykseltään junnaavaan kuvioonsa. Näkemästään haluaisi pitää enemmänkin, joten klaustrofobisen sulkeutunutta tunnelmaa henkilökuvaukseen olisi lisännyt esimerkiksi jäntevämpi pureutuminen mielisairaalan vieraantuneisuuteen, todellisuuden hämärtymiseen ja sairaudentunnottomuudesta kumpuaviin pelkotiloihin. Tässä muodossa Carpenterin vanhentunut näkökulma hulluusaiheeseen ja hoitotoimenpiteisiinkin on laiskempi kuin kokeellisiin menetelmiin uskovalla tohtori Stringerillä (Jared Harris), napit kouraan ja peiton alle hytisemään. Katsominen ei ota päähän, joten poissaolevan tuntuisenakin peruskauhuna The Ward menettelee kestonsa ajan.