Sakari Määttä

Morituris (Kuoleman gladiaattorit, 2011)

Ohjaaja:

• Raffaele Picchio

elokuva arvostelu

Ohjaus: Raffaele Picchio

Festivaalien italokattauksen tuorein nimike oli lähtökohdiltaan kiinnostava Morituris. Elokuvalla oli jo ennen näytöksen alkua kyseenalainen maine liittyen äärimmäisen misogynistiseen väkivaltaan ja yllättäviä polkuja etenevään juonenkulkuun. Ohjaaja Raffaele Picchio on Italian suurimman genre-elokuviin erikoistuneen lehden, Nocturnon, päätoimittaja ja kovan luokan genre-elokuvaharrastaja. Hän oli festivaalivieraana yhdessä Moriturisin käsikirjoittajan, Gianluigi Perronen kanssa.

Moriturisin aloittaa lyhyt 8mm-kameralla kuvattu kotivideotyylinen kohtaus, jossa katsojille näytetään kuinka perheen piknik-iltapäivä päättyy hyväksikäyttöön ja veriseen teurastukseen. Alkutekstien aikana seurataan sarjakuvamaista historiajaksoa, jossa Spartacus johtaa kapinoivia gladiaattoreita Roomassa. Lopulta päästään itse elokuvan pariin eikä alkuminuuteilla tunnu olevan mitään tekemistä minkään kanssa.

Kolme miestä ja kaksi naista matkaavat autolla kohti syrjäseudulla pidettäviä rave-bileitä. Perille päästyään naiset tajuavat, ettei mitään juhlia olekaan, vaan he ovat joutuneet seuralaistensa virittämään ansaan. Picchio käyttää tämän asetelman luomiseen turhan kauan aikaa onnistuen syöttämään yleisölleen vain mautonta pajunköyttä yllätyksien sijaan. Lopulta odotus kuitenkin palkitaan (ainakin tavallaan) elokuvan luonteen muuttuessa klassisesta Rape & Revenge ‑tyylistä joksikin aivan muuksi. Muinaiset gladiaattorit heräävät haudoistaan ja alkavat kylvää kuolemaa. Katsojan aivot nyrjähtävät.

Elokuvan hallitsemattomasti purkautuvasta punaisesta langasta huolimatta tapahtumista välittyy ohjaajan määrätietoinen yritys ja laajamittainen eksploitaatiogenretietous. Kokonaisuus kallistuu valitettavan räikeästi fanielokuvan puolelle tekijöiden motiivien jäädessä askarruttamaan katsojien mieltä. Juonen sisältämät äärimmäisyydet, oli kyse sitten naisten kaltoin kohtelusta tai muista eksploitaatioelementeistä, eivät missään vaiheessa onnistu olemaan perusteltuja tai elokuvallisesti oikeutettuja. Moriturisin omaperäisin puoli on samalla myös sen suurin kompastuskivi.

Kuuluisillekaan erikoisefektimestareille ei ilmeisesti löydy riittävästi töitä tämän päivän Italiassa. Moriturisin tehosteista vastaa nimittäin muun muassa Dario Argenton elokuvista tunnettu Sergio Stivaletti, jonka luomaa iljettävää gorekuvastoa tukee ääniraidalla kuultava aggressiivinen heavyscore. Moriturisin näyttelijävalinnat eivät ole rajallisesta budjetista huolimatta huonoimmasta päästä. Mukaan on saatu jopa kokenut pornonäyttelijä Francesco Malcom, jonka kohtaus on kaikessa häiriintyneisyydessään yksi koko elokuvan muistettavimmista.

Italiassa on tuotettu viime vuosina ennätysmäisen vähän elokuvia, vaikka pientä elpymistä onkin ollut vastikään havaittavissa. Genre-elokuvien kohdalla tilanne on vähintään yhtä surkea eikä rahaa ole käytettävissä juuri lainkaan. Siitä todisteena Moriturisin ohella esimerkiksi Ivan Zucconin Lovecraft-filmatisointi Colour from the Dark (2008) ja Luigi Cecinellin Visions (2009).

Morituris ei ole elokuvana tavanomainen, mutta siitä huolimatta kokonaisuudesta muodostuu pelkkä high concept ‑pannukakku, joka ei tunnu maistuvan kenellekään. Valitettavasti unohdin näytöksen jälkeen kysyä Picchiolta ja Perronelta miksi he vihaavat naisia niin paljon. Toisaalta jotkin asiat on parempi jättää kysymättä.