Esa Meisalmi

Dard Divorce (2007)

Ohjaaja:

• Olaf Ittenbach

elokuva arvostelu

Ohjaus: Olaf Ittenbach

Asumuserossa olevan pariskunnan (Martina Ittenbach ja Barrett Jones) avioliitto huojuu hajoamisen partaalla, eikä eroprosessi huoltajuuskiistoineen ota lutviutuakseen sopuisasti. Eräänä hiljaisena iltana aviomies laahustaa kuoleman kielissä vaimonsa terassille kertoakseen, että heidän lapsensa on siepattu. Poliisit saapuvat paikalle vain todetakseen miehenkin kadonneen kartalta hetkeä aiemmin. Syytön nainen joutuu erikoisen tapahtumaketjun seurauksena epäilyksen alaiseksi eikä mikään ole sitä miltä näyttää. Eikä varsinkaan silloin, kun viskinhuuruinen etsivä toteaa haravoineensa miestä pienialaiselta terassilta tunteja. Seuraavana päivänä oven taakse ilmaantuu partiopoliisi suojelustehtävissä, naisen päätyessä kohtauksen lopuksi retkottamaan lattialle nenä poskella. Kidutus alkaa. Mikään ei ole vieläkään sitä miltä näyttää, mutta tahattoman tunneköyhä dialogi universaalin kehonkielen ohella onnistuu ihmetyttämään.

Dard Divorce on perimmäiseltä elokuvakäsitykseltään taattua Ittenbachia, vaikka ohjaaja-tuottaja-käsikirjoittaja onkin viime vuosina syystä tuntemattomasta nauttinut mehevän suurinumeroisista budjeteista. Niiden olettaisi lähtökohtaisesti materialisoituvan muuallakin kuin keskiluokkaisen saksalaislähiön kompostissa, mutta koska käsikirjoitukselliset umpikujat ovat tässä yhtälössä enemmän kuin poikkeus, vaara totaaliseen mahalaskuun on alati läsnä. Mieheen, jolla on pokkaa ideoiden loppuessa aloittaa elokuvansa uudelleen alusta, ei voi luottaa vilpittömästi (loppumattomuudessaan ällistyttävä House of Blood, 2006). Pääosaa muumiomaisesti näyttelevän vaimo Martinan voisi vastaavasti huoletta korvata vuokraamon pahviständillä tulevissakin elokuvissa.

Oppikirjamaisesti kuvattu ja ajanmukaisen mekaanisella gornovaihteella etenevä rikosjännäri on kuin oikosulkuun mennyt pesukone. Dard Divorcen erottaa hajuttoman turvallisista ja sisäsiisteistä tv‑elokuvista vain ohjaajansa tavaramerkit, sadistinen väkivalta ja miespsykojen alastomuus. Pariskunnan talo toimii turruttavana päätapahtumapaikkana, kun kaikesta ulalla olevaa naista kidutetaan ja manipuloidaan puhumaan suunsa puhtaaksi. Ja tätä kestää... ja kestää. Kyse on mafialta kavalletusta rahalaukusta, joka on aviomiehen ja lasten ohella kateissa. Kun osapuolet selvittelevät mahdollista väärinkäsitystä, henkilöiden välille kehittyy kuin vahingossa jännitteitä lopullista välienselvittelyä silmällä pitäen. On kuitenkin turha kuvitella Ittenbachin olevan kykenevä ottamaan aiheestaan tai asetelmistaan jotain irti omaperäisesti. Videopelilogiikan hallitsemassa ilmapiirissä leijuu sama vanha shokkikatku, joka lienee peräisin talon ulkopuolella jonottavista tarpeettomista välivastuksista. Laukun perässä kun on useampi gangsteri.

Ittenbach epäonnistuu elokuvansa jäsentelyssä lähes täysin, monien käänteiden selvitessä jo kauan ennen kuin käsikirjoitus on valmis niitä paljastamaan. Keittiödraaman aiheuttaman tyhjäkäynnin kaatuessa päälle hätäratkaisu on tyypillinen, leikataan unenomaisiin takaumiin tummentamaan läskiä. Vaikka ruumiita paloitellaan siivottomasti, transuksi pukeutunut mies vääntää niveliä sijoiltaan ja hampurilaisravintolaan hyökätään Max Paynen tapaan tyylitellen, meininki on merkillisen rauhanomaista ja tehostenäpertelyssä pysähtynyttä. On toisaalta luojan lykky, että elokuva on tehty totisella ilmeellä hampaita kiristellen, sillä muutoin katsominen ei onnistuisi huvittamaan vähääkään. Koska Ittenbach ei ole missään vaiheessa luottanut katsojaan antaakseen tälle mahdollisuutta saada otetta näkemästään, hän tyytyy selittämään aivan KAIKEN henkilöiden motiiveista ja tarkoituksista umpityhmästi moralisoivan loppumonologin avulla. Tätä voisi jo kutsua haastavaksi käytökseksi.