Sakari Määttä

Broken Dolls (1999)

Ohjaaja:

• Jesús Franco

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jesús Franco

Jess Franco oli vuosituhannen vaihteessa tilanteessa, jossa hänellä ei enää ollut budjettia kunnon laitteiston käyttöön. Samoin myös ohjaajan taiteellinen inspiraatio ja innokkuus olivat näivettyneet pahasti. Aikoinaan Franco ohjasi mahtavia elokuvia, joista surrealistinen unihoureisuus teki monipuolista ja puhuttelevaa taidetta. Malagassa digikameralla kuvattu Broken Dolls on vain unilääkkeenä toimivia hidastettuja kuvia, ja sen käsikirjoituskin mahtuisi hyvin vaikka parille post‑it ‑lappuselle. Tuotantoyhtiö One Shot Productionsin nimi kielii jo siitä, että elokuvaa markkinoidaan ohjaajan nimellä eikä paljon muuta tarvita.

Entinen teatteritähti Don Martin (Paul Lapidus) viettää eläkepäiviä omalla saarellaan yhdessä muun muassa vaimonsa (Lina Romay) ja tympääntyneen poikamaisen tyttärensä (Christie Levin) kanssa. Aika kuluu lähinnä paneskelun, masturboinnin, auringonoton ja kitaransoiton parissa. Don on piilottanut saarelle aarrearkun ja sen salattua sisältöä kaikki tuntuvat tavoittelevan. Lukuisten vertauskuvallisten otosten kautta katsojalle uskotellaan elokuvalla olevan jotain oikeaakin tarinallista sisältöä, mutta näin asia ei todellakaan ole. On vain aarrearkku, loppuun kaluttu insestiteema ja paska meininki.

Kitara soi, tankkerit seilaa, maestron kamera heiluu ja muusan nahka roikkuu. Jokainen vanhenee joskus ja niin tekee myös Jess Franco. Mutta ei se mitään, koska Francon semisympaattinen ohjausjälki näkyy Broken Dollsissa sen sisäsyntyisistä rajoituksista huolimatta. Ei tällaisesta paskasta jaksa olla edes vihainen. Elokuvan lopussa ollaan jo todella syvällä Francon dementoituneiden aivojen juoksuhaudoissa ja viimeisen kohtauksen näkeminen onkin ainoa oikea syy elokuvan katsomiseen.