Jari Mustonen

The Duellists (Kaksintaistelijat, 1977)

Ohjaaja:

• Ridley Scott

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ridley Scott

Ennen Alienia (1979) ja ennen kuin Blade Runner (1982) näki päivänvalon, valmistui The Duellists, 80‑luvun taitteen lupaavimpiin lukeutuneen Ridley Scottin esikoiselokuva. Sen on sanottu "syntyneen jumalan tahdosta" maalauksellisten maisemiensa takia. Teoksesta tuli ohjaajan muusta tuotannosta irrallinen teos, kuin joutsenlaulu tai tunnustus vanhalle elokuvalle ennen uuden aikakauden syntyä.

Tarinassa D'Hubert on ranskalaisupseeri, joka saapuu oikeuden määräyksen kera kaksintaistelussa vastustajansa tappaneen kiivasluonteisen Feraudin luo. Tapaaminen päättyy sanaharkkaan, eikä aikaakaan kun nämä kaksi herraa ovat valmiina mittelöön adjutantit seuranaan. Siltä erää kamppailu jää kesken, mutta sen aiheuttama skisma seuraa miehiä läpi elämän ja erään kansakunnan rikkaan historiavaiheen.

Scott haali käsiinsä vajaan miljoonan dollarin budjetin, sekä Joseph Conradin kertomukseen The Duel (1908) löyhästi perustuvan käsikirjoituksen. Tätä ennen hän yritti elokuvan tekoa jo neljästi ja vasta nyt kaikki loksahti paikoilleen. Onnikin tuli avuksi. Autenttisessa ympäristössä kuvattuna elokuva sai ylleen kuin "jumalan tahdosta" taivaan kultaisen hunnun: kamera tallentaa vuoroin auringonlaskun ja vuoroin kauniin valon sateisen päivän jälkeen. Luonnon majesteettisessa loistossa näyttelijöiden ylleen pukemat 1800‑luvun ranskalaisunivormujen tarkat jäljitelmät loistavat kuin helmet.

Valmiista elokuvasta tuli sisältöään suurempi sen esitellessä uudenlaista visuaalisuutta sekä innovatiivista leikkausrytmitystä. Tuotannon haluama autenttisuus (esimerkiksi miekat olivat lähes oikeita ja siten vaarallisia) lisäsi kohtausten ylle ainutlaatuisen auran, eikä sovi sivuuttaa Scottin – tulevaan läpimurtoteokseen sittemmin siirtynyttä – leikkaamisen avulla luotua klaustrofobiaa.

The Duellistsilla on toki myös ongelmansa, lähinnä henkilödraaman lievä laahaaminen. Tämän voi kuitenkin helposti antaa anteeksi, nähdäänhän vastapainona joitakin elokuvahistorian painavimpia kaksintaistelukohtauksia sijoitettuna tunnelmalliseen ympäristöön. Jokainen miekan isku tuntuu siltä kuin se voisi päättää vastanäyttelijän elämän. Ei ihme, sillä tuottajat saivat haalittua koordinaattoriksi pitkän linjan veteraanin William Hobbsin (mm. The Three Musketeers, 1973; Excalibur, 1981), joka osasi tyydyttää pieteettisen ohjaajan tarpeet.

Tärkeää ei ollut se mitä kerrotaan, vaan miten ja missä. Miekkailukohtauksista välittyy Scottin myöhempiä uuden ajan elokuvia leimannut "kolmas näyttelijä" eli miljöö. Päähenkilöiden ajatusmaailma sidotaan tietoisesti osaksi historiaa ja visuaalista taustaa. Hahmojen tunteet eivät elä sanoissa tai edes ilmeissä, vaan siinä miltä maailma näyttää heidän ympärillään. Reilussa vuodessa Alienin tehokas, jopa ahdistava kauhu alkoi kehittyä juuri tästä ajatuksesta.

Vanhan elokuvan muotokuvana ja uuden aikakauden siemenenä valmistunut The Duellists on tavattoman intensiivinen elokuva, joka voisi helposti olla yksi modernin elokuvan kanonisoiduista mestariteoksista. Ainakin ilman kolmannen neljänneksen väljähköä kerrontaa ja lievää pienimuotoisuutta. Jokainen kuva pyrkii tulemaan lähelle. Jopa niin lähelle, että henkilöhahmoista muodostuu pelkkiä statisteja suuremman kertomuksen äärellä. Ohjaajan kontakti katsojaan on päällekäyvä, silti tavattoman intiimi. Jokainen kuva on tärkeä.

Valitettavasti nykyelokuvaan sittemmin juurtunut voimakas rytmittäminen näyttäisi viime aikoina muuttuneen itsetarkoitukselliseksi. Tietyllä tapaa Scottin esikoinen sijoittuukin erääseen elokuvahistorian murroskauteen, aivan sen ensi hetkille. Hänen uransa kannalta tämä Barry Lyndonin (1975) sommitelmia lainaileva tuotanto oli kuin raskas ovi, jonka kerran auettua entisestä mainoselokuvaohjaajasta tuli vapaa riisumaan kerronnastaan kaikki löysä pois. Ja loppu on historiaa.

Ilmestyessään The Duellists sai lukuisia ehdokkuuksia eri festivaaleilla. Sen kerrotaan myös inspiroineen Iron Maidenin samannimisen laulun albumiin Powerslave (1984).