Mikko Sirenius

...E il terzo giorno arrivò il corvo (Korppi, 1973)

Ohjaaja:

• Gianni Crea

elokuva arvostelu

Ohjaus: Gianni Crea

Korppi on outo ilmestys. Hölmön kasvutarinan piirteitä sisältävässä juonessa kahden veljeksen ja sorsitun sisaren muodostama kolmikko löytää ryöstetyt postivaunut ja lähtee palauttamaan niitä kaupunkiin. Pankinjohtaja ei pidä nuuskijoista yhtään eikä sheriffikään oikein osaa asiaansa. Kolmikon pää, Link (Lincoln Tate), on varma että kyseessä ovat Korpin tekoset ja on sitä paitsi muutenkin etsimässä miestä.

Mies pitäisi vain ensin löytää. Johtolankoja ei ole. Kolmikko menee saluunaan, jonka hissukkatarjoilijatar yrittää ehkä myrkyttää Linkin – ainakin Link väittää niin, myrkytystä ei kuitenkaan tapahdu eikä kukaan tunnusta. Paikalla on myös paikallinen pahalta haiseva pikkurikollinen Hyeena, viiden pojan isä, jolla on tapana maistella muiden aterioita. Veljeksistä toinen rakastuu saluunan tarjoilijattareen ja sisar taas yhteen Hyeenan pojista. Link vain hengailee lähistöllä, muttei etsi mitenkään aktiivisesti kohdettaan, tai mitään muutakaan.

Korppi osoittautuu spagukomediaksi, mutta huumori liikkuu lähinnä kummastuttavalla tasolla. Hahmoja vain esitellään koko ajan järjettömissä tilanteissa, joissa on harvoin fyysistä vauhtia tai perinteistä punchlineä. Veljekset perustelevat vakavalla naamalla, että siskoa ei voi päästää nukkumaan samassa sängyssä, koska hän pissasi 2‑vuotiaana sänkyyn, ja sisko haukkuu heitä apinoiksi. Pankinjohtajan luona käynnin jälkeen Link nousee hevosen selkään ja ratsastaa kaupungin postitoimistoon 50 metriä. Hyeena haisee pahalle. Ja niin edelleen.

Muutaman henkilön asuttaman kaupungin touhut avautuvat pala palalta, mutta koskaan ei selviä varsinaista syytä millekään. Tai no, Linkin halulle löytää Korppi löytyy selitys. Hän haluaa kostaa isänsä kuoleman. Olipa yllätys! Mutta Korpille kostaminenkaan ei riitä elokuvan lopettamiseksi, onhan Korpilla myös veli, jota elokuvan alkupuolella pikaisesti vilautetaan.

Illuusiottomien lavasteiden, kehnosti leikattujen tappeluiden ja toisista Crean elokuvista otettujen pätkien vastapainona toimii lähinnä Nora Orlandin musiikki, pari tehokasta kuvaa lattean yleisilmeen keskellä ja juonenkäänteiden mielisairaus. Ei hyvä western, ei hyvä elokuva, mutta aivovammaisen touhun seuraamisessa on oma imunsa tilanteiden vaihtuessa suhteellisen ripeään tahtiin. Jos kiinnostusta riittää edes alkua pidemmälle, elokuvan vaivaannuttavuuskaan ei enää niin haittaa vaan tuntuu kuuluvan asiaan.