Esa Meisalmi

Stuck (2007)

Ohjaaja:

• Stuart Gordon

elokuva arvostelu

Ohjaus: Stuart Gordon

Fort Worth, Texas vuonna 2001: huumeissa öiseen aikaan kruisaillut musta nainen jyräsi autollaan kodittoman valkoisen miehen. Mies sinkoutui törmäyksen voimasta kupoli edellä suoraan tuulilasista läpi jääden vaikeasti loukkaantuneena jumiin repsikan penkin ja tuulilasin väliin. Nainen jatkoi reissua kotiaan kohti miehen vaappuessa yhä puolittain konepellillä, ja jätti tämän perille päästyään kitumaan autotalliinsa määrittelemättömäksi ajaksi. Mahdollisuutta kiipelistä selviämiseen ei annettu.

Lovecraft-fanaatikko Stuart Gordon valjastaa kyseisen tositapahtuman viimeisimmän elokuvansa Stuckin yhteiskuntakriittiseksi kehystarinaksi. Siinä sivussa hän esittelee tutun tyylinsä tarjoilemalla huonon maun irtovitsejä mm. alleen paskovista dementoituneista vanhuksista, parit tissit sekä tietysti jonkun verran aina muodikasta väkivaltaa. Perusjutut ovat kohdallaan, sävy tragikoomisen omintakeinen ja hommassa tuntuu olevan muutenkin itua jopa totiseksi elokuvaksi. Nuhjuisesta kauhusta ei kuitenkaan voi puhua millään muotoa.

Suurimpana muutoksena tositarinaan Gordon on vaihtanut – kenties rasististen väärinymmärrysten välttämiseksi – toiseksi päähenkilöksi valkoisen naisen. Mena Suvarin (American Beauty, 1999) esittämä vanhainkodin hoitaja Brandi Boski muuttuu vakaumuksellisesta ammatista huolimatta melkoiseksi bitchiksi. Hieman Art Garfunkelilta näyttävä veteraaninäyttelijä Stephen Rea (The Crying Game, 1992) antaa puolestaan kasvot välinpitämättömän byrokratian rattaiden ja Boskin auton möyhennettäväksi joutuvalle Thomas Bardolle. Bardoa ei mielellään kuvailisi vähäosaisten sankariksi, koska sympaattisella miehellä on järki päässä. Boski vastaavasti ajautuu pakoilemaan kaikkea aivotoiminnasta muistuttavaa sekä vastuuta tekemisistään hoitajan uraansa suojellen. Välillä riidellään tai nussitaan köyhän miehen parittajan näköiseksi pukeutuvan diileripoikaystävä Rashidin (Russell Hornsby) kanssa, kun samaan aikaan Bardo meuhkaa tuulilasin välissä menosuunnalle persausta näyttäen.

Elokuvan dialogi sohii käsistä karanneen paloletkun tarkkuudella ympäriinsä, eikä korvien väliin jää ihmisten itsekkyyttä ja alhaista ihmisarvoa tuputtavan aiheen tiimoilta erityistä pureskeltavaa. Osansa asenteellisesti kajahtaneesta nakkikioskilätinästä saavat myös solidaarisuuden kiertävät ja kaksinaamaiset viranomaiset, vaikka tavan pulliaisellakin on usein pikkusieluisesti väritetty tarina kerrottavanaan. Gordon antaa ihmisilleen tasapuoliset mahdollisuudet tehdä valintoja, purkaa henkilökohtaiset esteet ja sosiaalisten statusten väliset ristiriidat, jotta selvyyttä kaikkeen mielettömyyteen löytyisi jostain. Toivomus on ainakin jaloa laatua, jollei juupaseipäs-väittely ole jo katsojaa väsyttänyt tai epäuskoisesti naurattanut.

Stuck yrittää onneksi ottaa yhden idean tarinasta ja kohtauksistaan tehoja irti muutoinkin kuin humaaniutta ja elämän haurautta peräänkuuluttaen. Jo alussa raajoja rusikoiva törmäys sekä tarkasti maskeeratun Bardon tuskailu tuulilasin puristuksessa on henkisesti raastavaa ja efekteiltään toimivaa katsottavaa. Rean ihmetyksestä epätoivoon hyrräävä suoritus ei anna armoa. Bardon kohtalo onkin ylivoimaisesti elokuvan kiinnostavin asia. Irvokkuus white trash ‑väestöön kuuluvan Boskin käsittämättömän ummehtunutta ajatusmaailmaa kohtaan pelastaa muusta sisällöstä paljon. Normaalisti väärällä tavalla idioottimaisten päähahmojen, saati sivuhahmojen tekemisistä ei elokuvissa jaksa kauaa välittää. Kuten Bardo asian Boskille tyhjentävästi hampaidensa välistä pihisten ilmaisee: "Mikä vittu sinua vaivaa?!"

Vähälle huomiolle jäänyt Stuck on tarkoituksellisesti halvan oloinen elokuva. Se on äänimaisemaltaan aneeminen, televisiomaisesti kuvattu ja episodimaisten sattumien kautta rakentuva b‑elokuva. Se kantaa välillä sijoiltaan muljahtelevan jännitteensä timmin 85 minuutin keston takia, vaikka sanoma jääkin hauskuuttavan esitystapansa myötä melko kevyeksi. Loppupuolen totaalinen sekoilu on kaikenlaista toikkaroimista toljotettuaan sen verran tyydyttävää, että viimeistään silloin tulee pakostakin kohtuullisen hyvä mieli.