Antti Tohka

Drive Angry (2011)

Ohjaaja:

• Patrick Lussier

elokuva arvostelu

Ohjaus: Patrick Lussier

Mitä näitä nyt on, seksploitaatio, blaxploitaatio, cagexploitaatio... Hetkinen, mikäs toi cagexploitaatio taas olikaan? Cagexploitaatio on eksploitaatioelokuvan alagenre, joka perustuu ainoastaan Nicolas Cagen käyttämiseen eksploitatiivisessa mielessä, vähän samaan tapaan kuin tissit paljaana kulkevien nunnien tai jonkun muun ihmisen alhaisimpiin vietteihin vetoavan asian.

Nicolas Cage tunnetaan sen verran ilmeikkäänä näyttelijänä, että häneen on vaikea suhtautua kuin keneen hyvänsä "normaaliin". Yhdysvaltain elokuva-akatemian parhaan miespääosan Oscar-palkinnon voittamisesta huolimatta Cage ei herätä kaikissa lämpimiä tunteita; hänen naurunsa, tuijotuksensa, hämmennyksensä, virnistyksensä, jne. saavat yllättävän usein peukun kääntymään alaspäin. Miksi? Tätä on monipuolista naamatyöskentelyä arvostavan elokuvafanin vaikea ymmärtää. Useinhan Cagen yksittäinen ilme saattaa pelastaa koko elokuvan, siinä missä Jack Nicholsonin kaltaisilta näyttelijöiltä vaaditaan naamanvääntöä pahimmillaan tuntikaupalla.

Cagexploitaatioelokuva Drive Angryn high concept kuuluu näin: mystisiä voimia omaava Nicolas Cage jahtaa lapsenlapsensa kidnapanneita saatananpalvojia. Sinänsä näinkin napakka perusidis yleensä riittää vähintään kelvollisen elokuvan tekemiseen. Mainion high concept ‑ajatuksen lisäksi on mahdollista, että intohimo täysmittaisen Cage-spedeilyn suhteen on syntynyt Drive Angryn erään kohtauksen luonnokselle naureskellessa: Cagen Milton–roolihahmo viettää seksihetkeä erään punaniskabaarin parhaat päivänsä nähneen tarjoilijan kanssa aurinkolasit päässä, nahkatakki niskassa, sepalus auki, kuubalainen sikari suussa ja Jack Daniels ‑pullo kädessä. Kohtaus jatkuu: motellihuoneen ovesta ryntää tusinan verran teräaseilla varustautuneita saatananpalvojia ja Milton listii heidät sulavasti liikkuen, ilman että molo irtoaa kertaakaan tarjoilijasta. Kukapa ei tällaista elokuvaa haluaisi rahoittaa? Ainoa, mikä kohtauksesta puuttuu, on 3D:nä katsojaa "lähestyvä" kanki... niin, elokuva on kuvattu 3D‑tekniikkaa käyttäen.

Missatun molo-mahdollisuuden aiheuttamasta pettymyksestä huolimatta aivon palasia, irtoraajoja sun muuta hurmetta sinkoilee kohti kameraa niin paljon, ettei tätä "viimeistä visiota" jää liikaa kaipaamaan. On selvää, että aiemmin kuvailtu kohtaus takaisi Drive Angrylle paikan elokuvan historiassa. Tämä ei kuitenkaan ole ohjaaja-käsikirjoittaja Patrick Lussierille riittänyt, vaan molo-teurastuskohtauksen ympärille on kasattu ihan nokkela ja menevä elokuva, jossa on monia kohtuullisen kiinnostavia hahmoja, kuten Miltonia takaa-ajava helvetin "kirjanpitäjä" (William Fichtner), joka lukee madonluvut tapaamilleen ihmisille virkamiesmäisen vähäeleisesti. Cagesta vähemmän kiinnostuneet miehet innostutetaan Drive Angryn pariin laajalla skaalalla klassikkoautoja, kuten '71 Chevelle ja '69 Charger. Ei‑auto‑ ja Ei‑Cage ‑miehet taasen saavat vastinetta rahoilleen seuraamalla nuoren "asennevammaisen" ryttysukan (Amber Heard) pyllistelyä. Hyvää on yksinkertaisesti paljon tarjolla yhteen elokuvaan.

Jos jokin painaa mieltä elokuvan jälkeen, on se miten ohjaaja Lussier on pystynyt tällaisen elokuvan tekemään. Aiemminhan hän on vain tehnyt todella heikkotasoista kauhua, kuten My Bloody Valentine (2009) ja Dracula 2000 (2000). Aika tulee näyttämään, oliko Drive Angry vain hyvien näyttelijöiden (ja Nicolas Cagen) kannattelema onnenkantamoinen, vai ovatko tulevat produktiot, kuten Halloween III (2012) ja Hellraiser (2012) samaa sarjaa.

Valitettavasti näillä näkymin Drive Angryä ei nähdä Suomessa elokuvateattereissa, mutta uskoisin sen toimivan myös ilman moniulotteisena lähestyvää Cagen lärviä.