Kalle Karinen

The Quiet Earth (Huomisen tuska, 1985)

Ohjaaja:

• Geoff Murphy

elokuva arvostelu

Ohjaus: Geoff Murphy

Uuden-Seelannin ensimmäinen scifi-elokuva The Quiet Earth on osoittautunut aikaa kestäväksi pieneksi helmeksi. Sen esittämä visio maailmanlopusta on arkinen ja lievästi unenomainen: nelikymppinen Zac Hobson herää kotoaan ja laittautuu valmiiksi työpäivää varten. Ulkona häntä kohtaa omituinen hiljaisuus. Kaikki ihmiset ovat hävinneet. Hylätyt autot tukkivat teitä, taloista löytyy kesken jääneitä ruokia. Työpaikallaan tutkimuskeskuksessa Zac löytää ainoan ruumiin: Hänen entisen työtoverinsa, joka oli mukana uraauurtavassa tiedeprojektissa. Päiviä kuluu, mutta ihmisiä ei näy. Radiokin on hiljainen.

Yksinäisyys virvoittaa elämäänsä kyllästyneen Zacin toteuttamaan päähänpistojaan vapautuneesti. Pian hän jo pukeutuukin naistenvaatteisiin, juttelee pahvi-Hitlerin ja ‑Nixonin kanssa ja ammuskelee kirkossa haulikolla Jeesus-patsasta. Hän julistaa itsensä tämän uuden hiljaisen maailman presidentiksi, kunnes asema kyseenalaistetaan. Resetoidun maailman uudessa mikroyhteiskunnassa valkoinen mies yrittää heti ottaa ohjat, mutta vanhan maailman sukupuolinen ja rodullinen valtahierarkia ei enää päde.

Elokuva lähtee liikkeelle yksinkertaisesta konseptista, mutta annostelee jatkuvasti lisää elementtejä tarinaan ja pitää mielenkiinnon yllä. Mitään ei selitellä puhki, joten katsojan aivot pääsevät hommiin yrittäessään miettiä mikä elokuvan henkilöitä motivoi. Tunnelma on vuoroin hauska, vuoroin haikea, välillä pelottavakin.

Ohjaaja Geoff Murphyn ura hyytyi Hollywoodissa muutamiin unohdettaviin teoksiin kuten Freejack (1992) ja Young Guns II (1990). Sen sijaan The Quiet Earthin apulaisohjaaja Lee Tamahori nousi Uuden-Seelannin toiseksi menestyneimmäksi ohjaajaksi Once Were Warriors (1994) ‑maoridraaman ja sitä seuranneiden kyseenalaisten Hollywood-spektaakkeleiden, kuten Nextin (2007) ja huonoimpiin Bondeihin lukeutuvan Die Another Dayn (2002) kautta.

The Quiet Earthin koko budjetti oli vain miljoonan dollarin luokkaa, ja sillä ei Hobsonin rooliin kaavailtua Jack Nicholsonia saatu liikauttamaan evääkään. Tällaisessa tarinassa pääosanäyttelijän harteille asettuu erityisen suuri vastuu miltei jokaisen kohtauksen kannattelemisesta. Onneksi brittisyntyinen ja Uudessa-Seelannissa taidepiireistä suosioon ponnistanut Bruno Lawrence hoitaa homman erinomaisesti. Aluksi Lawrencen arkisen kuiva roolihahmo voi vaikuttaa tylsältä, mutta pian hänestä löytyy sekä intensiteettiä että uusiseelantilaisille ja australialaisille ominaista särmikästä huumoria. Lawrencen aiempiin meriitteihinsä kuuluu mm. rooli kökössä Warlords of the 21st Centuryssa, eli kotoisammin Taistelurekassa (1982). Murphy ja Lawrence olivat tehneet yhteistyötä jo mahtipontisessa "maori western" Utussa (1983).

Niukahkosta budjetista huolimatta The Quiet Earth näyttää riittävän uskottavalta. Maailma todellakin tuntuu autiolta, eikä vain siltä, että on käyty kuvaamassa muutamat ulkokuvat aamuvarhain, kun ihmisiä ei vielä liiku. Tyhjät kadut Aucklandin business-alueella, alas tippunut lentokone ja muut yksityiskohdat lietsovat apokalyptista tunnelmaa.

Viimeinen ihminen maan päällä ‑skenaario on herkullinen ja The Quiet Earth ottaa siitä runsaasti irti. Aiheesta löytyy toki monia muitakin hienoja elokuvia. Ilmeisimmät vertailukohteet ovat The Last Man on Earth (1964) ja The Omega Man (1971), mutta näistä toiminnallisemmista serkuistaan Murphyn elokuva eroaa sillä, että niissä viimeisellä ihmisellä on edes jokin päämäärä (taistelu epäkuolleita vastaan) pitämässä heitä järjissään, kun taas Zac Hobson on täysin tyhjän päällä. Yksinäisyyden vaikutus ihmiseen ‑elokuvista samoilla taajuuksilla liikkuvat Duncan Jonesin Moon (2009) ja japanilainen aikaluuppimysteeri Turn (2001). Mielenkiintoisesti The Quiet Earthin tieteen vastuullisuudesta muistuttava kertomus kuvattiin samoihin aikoihin kun Uudessa-Seelannissa keskusteltiin ydinvoimakannasta, ja lopulta maa julistettiinkin ydinvoimavapaaksi vyöhykkeeksi.