Esa Meisalmi

La ardilla roja (Punainen orava, 1993)

Ohjaaja:

• Julio Medem

elokuva arvostelu

Ohjaus: Julio Medem

Taiteilijaretku Jota (Nancho Novo) päättää jättää maallisen vaelluksen taakseen hyppäämällä sillalta rantakivikkoon. Itseään suoritukseen psyykkaavan miehen puuhat keskeytyvät, kun nainen (Emma Suárez) ajaa moottoripyörällä ulos läheiseltä tieltä, pudoten korkealta katutasanteelta alas hietikolle. Jota ryntää tarkistamaan naisen vointia havaitakseen tämän olevan päällisin puolin kunnossa. Naiselle on kovan kolauksen seurauksena aiheutunut muistinmenetys, jolloin Jota saa päähänsä tekeytyä hänen miesystäväkseen. Sairaalassa Jota luo henkilötiedottomalle naiselle uuden identiteetin, ristii hänet Lisaksi ja alkaa suunnitella yhteistä lomamatkaa syystä, jonka vain hän itse toistaiseksi tietää.

Espanjalaisen Julio Medemin valttina ovat leikkisää puppua syöttävät, joskin psykologisesti ansiokkaat ihmissuhde– ja rakkaustutkielmat. Itsensä Stanley Kubrickin ylistämä parisuhdedraama Punainen orava on järjestyksessään Medemin toinen ohjaustyö ja hyvä osoitus miehen tunnistettavasta persoonallisesta tyylistä. Hänelle ominaisia elementtejä ovat identiteetit, niiden hajottaminen ja uudelleen kokoaminen sattumanvaraisin tapahtumin, joilla Medem haastaa katsojan miettimään elokuvataiteen, rakkauden ja ihmisen monikerroksisuutta. Villisti irrottelevan kuvaston sijaan surrealistista yleisfiilistä maltillisesti kehittelevä ohjaaja huomioitiin kehuvaan sävyyn jo Cannesin elokuvajuhlilla 1993.

Jotan ja Lisan matkattua merenrannalla sijaitsevalle, Punaiseksi oravaksi nimetylle leirintäalueelle, saa elokuva ilmaa siipiensä alle. Itsensä eliminointia suunnitellut Jota alkaa projisoida pitkäaikaismuistin kadottaneeseen Lisaan ihanteellisiksi katsomiaan piirteitä menetetyn rakkautensa nimeä myöten. Pakkomielteiseksi äityvä vallanhalu ja itsekkyys ajavat hänet korjaamaan epävakaata tunne-elämäänsä Lisaa henkisesti hyväksikäyttäen. Niskassa painaa kuitenkin paljastumisen pelko, jota onnellisuuden ja keskinäisen luottamuksen mallina toimiva naapuriperhe ylläpitää uteliaisuudellaan. Uhkaavuutta keitokseen tuo kauan kasvottomana pysyttelevä Lisan väkivaltainen aviomies Felix (Carmelo Gómez), joka on valmis uhraamaan kaiken sekä henkisesti että fyysisesti Lisan löytämiseksi.

Leikiteltyään aikansa kahlitsemattomilla ajatuksillaan ja haavoittuneilla ihmisillään, pakottaa elokuva suuntaamaan tähtäimen ongelmalliseen kylmyyden tunteeseen polttavan auringon alla, sillä Jotan ja Lisan väliltä ei löydy erityisen säväyttävää romanttista, saati eroottista latausta. Salaisuuksista kärsivä suhde rakentuu vain puolin ja toisin ladeltavien valheiden varaan. Pulman ratkaisemiseksi saattaisikin löytyä avaimia, joita myös molemminpuoliseksi rehellisyydeksi ja itsenäisyydeksi kutsutaan. Heillä kummallakin on täysin omaan tahtiin kypsyvä käsityksensä "lemmenloman" vallitsevasta tilanteesta sekä toistensa todellisista luonteista. Elokuvan näkökulma lepää silti vahvasti Jotan harteilla, luoden Lisan ympärille arvoituksellisemman harson. Medem ei päästä katsojaa liian lähelle henkilöitään, joten tämän asema ruudun ääressä jää ulkopuoliseksi.

Medemin vakiokaartiin 90‑luvulla kuuluneet pääosanäyttelijät, Novo ja Suárez, tekevät kumpikin vaikeissa, kaksijakoisissa rooleissaan kelpo työtä. Niljakkaasti virnuileva ja sanavalmis Jota ei voisi aluksi enempää epärehellisemmältä hiipparilta vaikuttaa, mutta tästä kuoriutuu esiin turvallisempiakin puolia. Myöskään Lisa ei jää aivottomaksi sätkynukkeblondiksi, sillä hän näyttää tietävän enemmän kuin mitä Jotalle ja katsojalle kerrotaan. Henkilöjännitteiden kannalta elokuva pelaa mustiin pukeutuneen Felixin kortit kenties liian myöhään. Hän on kaivattu hullun ja perverssin intohimon ruumiillistuma, joka tuo hieman taustadraivia paikoin turhuuksiin asti jahkailevaan keskustelurinkiin.

Kuvaustyyliltään Punainen orava on Medemin muihin huolitellumpiin ja verrattain kliinisempiin elokuviin nähden kokeilevampi, eikä mielleyhtymältä Ranskan uuteen aaltoon voi välttyä. Pintakiillon riisuva visuaalinen ilme toimii paikoittaisesta yskimisestään huolimatta kelvollisesti, sillä kaunista kontrastia kuviin luo myöhemmin maailmanmaineeseen noussut ja mm. Pedro Almodóvarin kanssa työskennellyt monitaiturisäveltäjä Alberto Iglesias.

Sujuvasti hämärtyvän kerronnan kääntöpuolena Medem johdattelee itseään harhaan liiallisella pompöösirunoudella elämästä ja kuolemasta. Suurin elokuvallista kokemusta vaimentava heikkous on kuitenkin se, että Jotan ja Lisan tutustumisprosessin aikana vakavammat sävyt heidän välillään hälvenevät jatkuvasti. Draamapuoli kadottaa iskuvoimaansa, jolloin loppua kohti edetään lievä kompromissin maku suussa. Tämän voi käsittää toisaalta vahvuudeksikin, sillä Medem ei ole pessimistinen shokkiohjaaja, vaan kiltti lääkäri miesten ahdasta maailmankuvaa keventävän kameran takana.