Mailis Saralehto Rekola

Bad Boy Bubby (1993)

Ohjaaja:

• Rolf de Heer

elokuva arvostelu

Ohjaus: Rolf de Heer

Keski-ikää lähestyvä Bubby (Nicholas Hope) on elänyt koko ikänsä kellarissa. Äiti on kertonut hänelle, että ulkona oleva ilma on myrkyllistä, sitä ei voi hengittää. Kuin sanojen vakuudeksi äiti saapuu aina kotiin kaasunaamari kasvoillaan. Olemassaolon kysymys keskittyy hengittämiseen – ja hengittämisen estämiseen, jota Bubby testaa perinteisen elmukelmun kanssa. Sairas äiti-poika –suhde näkyy kaikessa kohtelussa, väkivallassa ja seksuaalisessa hyväksikäytössä, joita Bubby pitää normaaleina perhekäsitteeseen kuuluvina muotoina – hän ei tiedä muusta. Henkisesti hän on jäänyt alle kouluikäisen lapsen tasolle ja käyttäytyy Tourette-potilaan tavoin. Hänen ainoa ystävänsä on kissa, jonka kohtalona on joutua Bubbyn koekaniiniksi elämän ja kuoleman mysteerin selvittämisessä.

Bubbyn autistisessa olemuksessa on erityinen piirre, jatkuva apinointi ja kuulemansa toistaminen lähes äänenpainoa myöten. Tästä pakonomaisesta tavasta on hänelle valtavasti haittaa, mutta myös odottamatonta hyötyä. Kolmenkymmenenviiden vuoden jälkeen Bubby tapaa isänsä. Kohtaaminen ei ole lämmin. Myöhäinen oidipaalivaihe puretaan elokuvassa tuhoisasti, isänmurhan kautta, jolloin pojan on todellisuudessa ryöstettävä väkivaltaisesti isänsä paikka. Samalla tosin menee lapsi pesuveden mukana, joten Bubbyn vaihtoehdot ovat vähissä. Todellinen roolileikki voi alkaa.

Maailma on yksinäinen paikka, mutta erityisesti Bubbyn kaltaiset löytävät tahtomattaan ystäviä. Hän kohtaa henkistä ikäänsä vastaavan, mutta "oikean" pikkupojan. Tosin pojan vanhemmat eivät ole riemuissaan uudesta toverista. Bubbyn ei‑niin-hienovaraiset yritykset kommunikoida johtavat yleensä väärinkäsityksiin, nujakoihin ja vankilaan. Tietyille normeille perustuvassa yhteiskunnassa Bubby on ulkopuolinen, jolle käyttäytymissäännöt tuntuvat rakentuvan aivan käsittämättömän kieliopin varaan. Ainoa universaali kieli on musiikki, sävelkulut ja rytmi. Pelastusarmeijan kuoro yön pimeydessä kaurismäkiläisittäin on kuin joukko seireeneitä houkuttelemassa turvaan Bubbyn kaltaisia yöllisiä kulkijoita.

Bubbyn yritykset lähestyä vastakkaista sukupuolta eivät ole menestystarinoita. Hänen kokemuksensa naisista pohjautuvat insestisuhteeseen hirviöäidin kanssa. Tavallisesti hän yrittää tehdä tuttavuutta tarttumalla vastaantulevia naisia rinnoista kuin kaipuuna äidin helmoihin. Susilapsen tavoin Bubby eroaa "meistä muista" kuitenkin avoimuudellaan; hän kohtaa mielenkiintoisia ihmisiä ja rakentaa siltoja odottamattomiin paikkoihin lapsenomaisella uteliaisuudellaan ja viattomuudellaan. Lisäksi hänestä sukeutuu loistava pubibändin roudari, ja lopulta hän on itse lavalla heittämässä omintakeista performanssiaan edesmenneen isänsä pappispuku päällään. Yleisö on myyty. Bubby kääntää traumaattisen menneisyytensä voitokseen, herjaten yleisöä samoin termein kuin millä häntä on aiemmin solvattu.

Musiikki on pitkälti diegeettistä sekä Bubbyn päänsisäistä. Ohjaaja Rolf de Heer luo äänimaailmansa mielenkiintoisella tavalla. Esimerkiksi Hopen molempien korvien taakse on kiinnitetty ns. binauraaliset mikrofonit, jotka taltioivat äänen hyvin tarkkaan todellisen tuntuisesti. Bubbyn omaleimainen möykkääminen on moninaisuudessaan kiinnostavaa kuultavaa.

Elokuvan taustalla häilyy fundamentalistisen uskonnon ja julman Jumalan varjo. Jos käyttäytyy huonosti, niin "Jeesus näkee sen ja hakkaa aivot päästä". Urkumusiikin houkuttelemana Bubby törmää tiedemieheen, joka selvittää, että jumala on vain eräänlainen konstruktio, joka käytännössä vapauttaa ihmisen oman elämänsä vastuusta. Bubby alkaa toteuttaa uutta lähetystään oman kohtalonsa suhteen. Bad Boy Bubby on eräänlainen kasvutarina, mutta samalla rakkaustarina. Bubby kaipaa hellyyttä ja rakkautta siinä missä muutkin, mutta aikuisen miehen ruumiiseen on jäänyt loukkuun pieni pelästynyt poika. Harva kykenee näkemään häntä kokonaisena, vaikka todellisuudessa "me muut" olemme yhtä vajavaisia kuin hän.

Ulkopuolisuuden kokemuksen ja järjettömän maailmanmenon akselilla on oma logiikkansa. Suvantovaiheet antavat katsojan hengähtää, mutta vain hetkeksi. De Heerin ohjaus ja Hopen roolityö Bubbynä tekevät elokuvasta uskottavan. Kieli poskessa tehtyjä melankolisia ja nihilistisiä ihmiskohtaloita on nähty niin Watersista Almodovariin, mutta Bad Boy Bubby on elokuvanakin kummajainen, täysin omassa luokassaan.