Jari Mustonen

Buried Alive (Elävänä haudattu, 1990)

Ohjaaja:

• Frank Darabont

elokuva arvostelu

Ohjaus: Frank Darabont

Niin monta on tapaa tappaa ihminen. Ihmisen voi surmata keittiöveitsellä tai luodilla. Hänet voi hukuttaa, tai tuupata alas pilvenpiirtäjän katolta. Voi ajaa autolla yli tai hirttää kattoon. Voi myrkyttää, silpoa, polttaa tai työntää tynnyrilliseen syövyttävää happoa. Mutta kun elävältä kertaalleen haudattu Clint päättää tappaa vaimonsa ja tämän rakastajan, muotoilee hän heille moottorisahalla kolmikerroksisesta omakotitalostaan kuolemaan johtavan labyrintin, samaan aikaan kun vaimo ja rakastaja odottavat kellarissa mitä tuleman pitää.

Ytimessään elokuva kertoo rikkaanpuoleisesta Clintistä, jonka hänen vaimonsa ja tohtori "Cort" päättävät myrkyttää. Osan myrkystä valuttua pyykin sekaan jää lopputulos vaillinaiseksi ja Clint herää elävältä haudattuna maan alla. Onni on kuitenkin Clintin myötä, sillä urakoitsijat päättivät säästää kuluissa ja hautasivat hänet veden turmelemaan halpa-arkkuun. Kerran arkussa karjaistuaan Clint päättääkin ottaa elämänsä jälleen omiin käsiinsä ja takoo itsensä nyrkein takaisin maan kamaralle.

Täysin absurdin ja harvinaisen suoraviivaisia oikopolkuja kulkevan käsikirjoituksen antaisi mielellään anteeksi, mutta ohjaaja Frank Darabont lähti hänkin sormet syyhyten mukaan käsikirjoittaja Mark Patrick Carduccin (Pumpkinhead, 1988) hahmottelemaan kissa ja hiiri ‑leikkiin. Leikin voittaa se joka luo korneimman kokonaisuuden. Vaan kuka olisi uskonut, että tämä The Shawshank Redemptionin (1994) ja The Green Milen (1999) luonut amerikkalainen väänsi uransa alkuun kunnon tortun.

Darabontin ainoa onni oli saada elokuvan tähdikseen tuolloin uransa huippukautta lähentynyt Jennifer Jason Leigh, sekä varmanoloinen Tim Matheson. Kohtalaisiin roolisuoritukseen kyenneet näyttelijät pelastavat edes hitusen ohjaajan muutoin kakofonisesta laulusta, jonka hämmentävimpiä otoksia ovat elokuvan nimeen liittyvässä ruumisarkussa tapahtuvat kaikupohjaiset huutokohtaukset. Draama on taitolaji, "ylidraama" puolestaan keino saada katsojilta osakseen myötähäpeää.

Kerta kerran jälkeen juuri kun jännityksen pitäisi saavuttaa kliimaksi, heittäytyy Darabont hankalaksi. Hänen mielestään kun kauhu on sitä, että joku kiljaisee kovaa hidastuskuvassa. On myös kuin myrkky olisi vienyt mukanaan puolet Clintin aivosoluista, sillä alun empaattisesta hahmosta jää jäljelle elokuvan loppuosaan lakonisia kliseitä laukova suuruudenhullu psykopaatti. Myöskään elokuvan pahikset eivät nerokkuudellaan häikäise. Buried Alive näyttääkin miten käy kun tyhmä vittuilee väärälle puusepälle.

Tv‑tuotantona valmistunut Buried Alive olisi sopinut hyvin omnibus-elokuvan kieliposkella toteutetuksi puolituntiseksi jaksoksi, mutta yksinkertaisen idean venyttäminen puolitoistatuntiseksi kauhudraamaksi tuhoaa kaiken mahdollisen tarinaan kätkeytyvän ytimekkyyden. Lopputuloksena syntyi väljä hengentuotos, jonka kertakatselullekin on vaikea löytää perusteluja. Sellaiseksi kuitenkin riittänee kauneimmillaan olleen Leighin seksikäs roolisuoritus vampahtavana Joannana.