Tatu Piispanen

Emperor of the North Pole (Julmat, vahvat ja röyhkeät, 1973)

Ohjaaja:

• Robert Aldrich

elokuva arvostelu

Pummien ykkönen Lee Marvin ja junavahti Ernest Borgnine ottavat toisistaan mittaa Robert Aldrichin karskissa 30-luvun Suuren laman aikaan sijoittuvassa toimintaelokuvassa.

Yhdysvaltain Suuri lama on huipussaan vuonna 1933. Nälkäiset pummit, "hobot", salamatkustavat junilla kaupungista toiseen etsien töitä ja syötävää. Tätä estämään on palkattu junavahteja, joista pahamaineisin on pajavasarallaan lukemattomat jänikset kylmäksi telonut sadistinen Shack (Ernest Borgnine). Hänen junaansa ei uskalla nousta kuin ykköskulkuri A No. 1 (Lee Marvin), jolla on vähintään yhtä monta kikkaa vapaamatkustamiseen kuin Shackillä pummien yritysten eliminointiin.

Julmat, vahvat ja röyhkeät esittelee taisteluparinsa mainiosti elokuvan koruttomaan ja väkivaltaiseen tunnelmaan virittävillä kohtauksilla, joissa Shack murjoo epäonnisen hoboyrittäjän vasarallaan ja A No. 1 pieksee joukon nuorempia varkaita elävällä kanalla. Pian A on julkisesti haastanut Shackin kissa ja hiiri ‑leikkiin ilmoittamalla matkustavansa tämän vartioimalla junalla raiteiden päätepysäkille asti. A:n penseästä suhtautumisesta huolimatta mukaan matkalle tunkee myös ylimielinen keltanokkapummi Cigaret (tarkoituksenmukaisen ärsyttävä Keith Carradine), jota A heltyy lopulta koulimaan hobouden jalossa kutsumusammatissa.

Elokuva perustuu Jack Londonin ja tosielämän A No. 1:n, Leon Ray Livingstonen, omaelämäkerrallisiin kirjoituksiin. Alkuperäisen ohjaajan Martin Rittin (Hud – lännen kapinallinen, 1963) saatua potkut ja paikkaajaksi toivotun Sam Peckinpahin osoittauduttua liian kalliiksi tuotanto siirtyi Robert Aldrichin luotettavaan luotsaukseen. Kovatasoisten 50‑ ja 60‑lukujen ohjaustensa jälkeen Aldrich oli vielä 70‑luvulla täydessä vedossa miehekkäiden toimintadraamojen puikoissa, kuten Julmien, vahvojen ja röyhkeiden ohella myös Burt Reynoldsin parhaimmistoon lukeutuvat Luunmurskaajat (The Longest Yard, 1974) ja Hintaan mihin hyvänsä (Hustle, 1975) todistavat.

Lee Marvin ja etenkin Ernest Borgnine täyttävät roolinsa kuin ne olisivat heitä varten kirjoitetut. Nykykatsojalle virkistävintä on kuitenkin teoksesta höyryävä fyysisyys ja autenttisuus. Näyttelijät todella kiipeilevät vuonna 1915 rakennetun Baldwin-veturin perässä kiitävissä vaunuissa ilman havaittavia trikkejä tai sijaisnäyttelijöitä, ja massiivisen tavarajunan vauhdissa lukuisista läheltä piti ‑tilanteista sukeutuu parhaimmillaan aidon jännittäviä.

Jos Julmat, vahvat ja röyhkeät paikoin loistaakin karskina toimintaelokuva, sisällöllisesti sen ajatukset jäävät puolitiehen. Aldrichin mukaan Borgninen, Marvinin ja Carradinen hahmot edustavat vallitsevaa järjestelmää, järjestelmänvastaisuutta ja näiden kahden väliltä puoltaan valitsematonta nykynuorisoa, mutta päähenkilöiden väliset suhteet junnaavat tässäkin valossa paikoillaan. Etenkin viimeistä taistoa edeltävät huumoripitoiset kohtaukset A No. 1:n ja Cigaretin välillä eivät tee muuta kuin hidastavat elokuvaa kriittisellä hetkellä, ja näiltä osin sisältöönsä nähden hieman ylipitkäksi venyvä filmi olisi kaivannut trimmailua. Lopulta kun kyse on edelleen vain siitä, piekseekö A No. 1 Shackin tämän omassa junassa. Matkalla katsoja oppii muutaman kätevän niksin noin sata vuotta vanhojen junien sabotointiin eikä paljoa muuta.

Suoraviivaisella yhteenottokonseptilla päästään osaavissa käsissä kuitenkin pitkälle. Buster Keatonin Kenraalissakin (The General, 1925) nähtyä komeaa Oregonin osavaltion Pacific & Eastern Railwaytä ryskyttäessään Aldrichin höyryveturi tavoittaa jotain oleellista miehisyyden olemuksesta sekä pummien ja junavahtien välisestä kamppailusta. Mikäli hobot ja junat – tai ihan vaan Marvin ja Borgnine vetämässä toisiaan pataan – kiinnostavat, Julmat, vahvat ja röyhkeät tarjoilee rouhean viipaleen sänkistä ja öljyistä testosteroniviihdettä.

Elokuvan alkuperäisnimi Emperor of the North Pole tulee Suuren laman aikaisesta hobojen sisäpiirivitsistä, jonka mukaan kaikista paras pummi olisi "Pohjoisnavan keisari", eli täysin hyödyttömän maanpalasen hallitsija. Arvoituksellisen nimen arvioitiin oleva osittain syypää teoksen huonoon teatterimenestykseen, ja se julkaistiin hieman myöhemmin uusintakierrokselle lyhennettynä muotoon, jossa sitä ei voisi tulkita napapiiriseikkailuksi: Emperor of the North.