Ilja Rautsi

Gainsbourg (Vie héroïque) (Gainsbourg (tarina legendasta), 2010)

Ohjaaja:

• Joann Sfar

elokuva arvostelu

Ohjaus: Joann Sfar

Elämäkertaelokuvien lähtökohtainen ongelma on ihmiselämän muodottomuus syntymän ja kuoleman välillä. Yleinen tapa on aloittaa juuri rääkyvästä vauvasta, näyttää pari kasvattavaa lapsuuden traumaa ja siirtyä sitten aikuisuuden kautta valitun uran kohokohtiin, kunnes ylpeys johtaa lankeemuksen ja rappion kautta vanhuuden viisastumiseen. Kaavana selkeä ja opettavainen, mutta draamana kuiva ja hajanainen, etenkin kun usein elokuvien kohteena olevat suurmiehet seurustelivat ristiin rastiin ja vaimojen tehtävä on olla hysteerisesti "vaimoja".

Ranskalaisen provokaattori-lauluntekijä-näyttelijä-arkkirenttu Serge Gainsbourgin (1928–1991) elämää yritetään mahduttaa hieman tähän muottiin, mutta paremmin sarjakuvistaan tunnetun esikoisohjaaja Joann Sfarin otteessa on tuoreuden tuntua.

Fantasiaelementtien nivominen realismin sekaan aina puhuvista kissoista päähenkilön alter egoon on Sfarin ominta antia ja sitä olisi suonut esiintyvän elokuvassa enemmänkin. Muuten Gainsbourg on melko perinteinen ja tyypillinen suurmieselämäkerta juurikin vaimoineen, suhteineen sekä rappioromanttisine nousuineen ja laskuineen. Rappiofiilistä lisää aiheeseen kuuluva tuhoton tupakoinnin määrä, mitä nykyään harvemmin näkee.

Sentään toisin kuin yleensä, alun lapsuusosio jätetään vapaaksi hahmon aikuistemmellykset selittävästä traumaattisesta kokemuksesta – vaikka natsien miehittämä Ranska sellaista juutalaispojalle tarjoileekin. Isonenäinen juutalaiskuvasto muotoutuu sen sijaan fyysiseksi kaksijakoisuustraumaksi, joka seuraa miestä läpi elämän Doug Jonesin esittämän doppelgangerin muodossa.

Tällä kuvitteellisella Serge-vihulaisella on animaatiohahmon mittasuhteilla karrikoidut jättikorvat ja koukkunokka, sekä pitkäkyntiset sormet. Groteski juutalaisnarri seuraa Gainsbourgia läpi elämän, fyysisenä muistutuksena tämän rumuuden aiheuttamasta itseinhosta. Tosielämän mukaan ruma mies saa kuitenkin kaikki naiset Brigitte Bardot'sta Jane Birkiniin. Laetitia Casta tekee hyvän mutta ohueksi jäävän Bardot-tulkinnan, kun taas elokuvan kuvausten jälkeen itsemurhan tehnyt brittinäyttelijä Lucy Gordon saa enemmän käyttöaikaa Birkininä.

Kaikki muut ovat kuitenkin melkein cameo-tason sivuhahmovierailijoita Gainsbourgin paraatissa, jota fyysisesti muuntautumiskykyinen Eric Elmosnino karismaattisesti johtaa. Parituntinen kokonaisuus jää kuitenkin melko muodottomaksi, kuten elämältä voisi odottaakin. Varsinaista tarinaa edustaa omakuvan muuttuminen, jota lapsuuden ja varhaisaikuisuuden osuudet parhaiten ilmentämät.

Sfar on enemmän kotonaan fantasiaelementtien kanssa kuin draaman kaaressa. Tätä irrottelevampaa tyyliä olisi kaivannut sovellettavaksi myös elokuvan muotoratkaisuihin esim. kronologian suhteen. Alun perin ohjaajan tarkoitus olikin, että näyttelijänuran itselleen luonut Gainsbourgin tytär Charlotte olisi esittänyt isäänsä. Sääli kokeilun kariutumisesta.