Mikko Sirenius

Slaughter (Väkivallan mies, 1972)

Ohjaaja:

• Jack Starrett

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jack Starrett

Jack Starrett on nimi, joka tulee väistämättä jossakin vaiheessa vastaan amerikkalaisen genre-elokuvan katselijalle. Pääasiassa 70‑luvulla ohjauksensa tehneen ja myös näyttelijänä vaikuttaneen Starrettin ohjaustyyliä voisi luonnehtia elokuvalliseksi amerikanrokiksi: hieman lattea ja televisiomainen look on erottamaton osa näitä elokuvia, ja pintasilauksen antavat usein oman roolinsa saavat nopeat autot tai moottoripyörät. Viihteen taustalla on kuitenkin usein yhteiskunnallisiakin teemoja.

Väkivallan mies oli teksasilaissyntyisen Starrettin viides ohjaustyö ja hänen ensimmäinen blaxploitaatioelokuvansa. Elokuva on kirjoitettu enemmänkin valkoiselle kuin mustalle väestölle. Päähenkilöhahmo on entisenä vihreänä barettina konservatiivisemmallekin väestölle hyväksyttävä, joskaan tätä taustaa ei käsitellä mitenkään. Mustan väestön ongelmia ovat rasistinen nimittely ja virallisen hallinnon kaksinaamaisuus. Jälkimmäistä teemaa käsittelee myös ohjaajan aiempi teos, nerokas Vietnam-prätkäelokuva Häviäjät (The Losers, 1970). Väkivallan miehen pohjalla kytee ymmärtäväinen ajatus, että amerikkalainen vapauden idea kuuluu neekereillekin.

Juoni ei ylipäätään ole kovin koherentti, ja tuntuu, että tuotantoyhtiö American International on halunnut vain käyttää nopeasti hyväksi Shaftin (1971) ja Kummisedän suosiota (1972). Jim Brownin esittämä Slaughter lähtee kostamaan isänsä kuolemaa. Syylliseksi selviää italialainen mafia, mutta Slaughter ampuu väärän miehen ja loput katoavat maan alle. Poliisi ottaa Slaughterin kiinni, mutta päästää hänet sillä ehdolla, että avustaa mafiapomojen kiinniotossa. Loppuelokuva kuluu Meksikossa mafian omistamaa tietokonetta etsiessä, hengaillessa ja italiaanojen sisäistä valtataistelua seuraillen, kunnes viimein päästään takaisin koston makuun.

Jim Brownin viileä olemus ei petä katsojaa silloinkaan, kun varsinaiset tapahtumat ovat tylsimmillään, esimerkiksi miehen bostaillessa yksityiskasinolla valkoihoisen apulaisensa Harryn (Don Gordon) tarkastaessa, riittääkö paikan sulaketaulussa ampeerit tietokoneen pyörittämiseen. Apurikin oppii elokuvan edetessä jotain siitä, miten asiat hoidetaan tyylikkäästi. Sivuosista on etenkin mainittava Rip Tornin esittämä huonotapainen mafian palkkatappaja. Mies pistää järjestön sisäiset kemiat sekaisin ja onnistuu näyttämään koko ajan todella tärähtäneeltä.

Billy Prestonin tunnusmusiikki, hyvä huumori, muutamat näyttävät toimintakohtaukset, rotujenvälinen rakastelukohtaus, lopputylytys ja Starrettin järkähtämätön perusestetiikka. Tässä asioita, jotka pitävät Väkivallan miehen kokonaisuutena plussan puolella, vaikka hätäily paistaa läpi. Ohjaajan seuraava bläkkäri, Warnerin tuottama Cleopatra Jones – karatekuningatar (1973) sisältää jo hieman enemmän yritystä juonenkin suhteen.