Jetro Suni

Joy (Rakkaani Joy, 1983)

Ohjaaja:

• Serge Bergon

elokuva arvostelu

Ohjaus: Serge Bergon

Mainosmaakari Serge Bergonin ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt kokopitkä elokuva Joy pohjaa tarinansa amerikanranskalaisen huippumallin, pseudonyymi Joe Laureyn omaelämäkerrallisen Joy‑kirjasarjan ensimmäiseen osaan vuodelta 1981. Vastoin yleistä harhakäsitystä Serge Bergon ei ole italo-ohjaaja Sergio Bergonzellin käyttämä alias. Nimien samankaltaisuuden ohella sekaannusta on varmasti edesauttanut Bergonzellin filmografia ja sen sisältämät useahkot eroottisvivahteiset eksploitaatioteelmykset (mm. School of Erotic Enjoyment, 1971; Cristiana Devil Nun, 1972).

Elokuvan aloittaa takauma Joyn lapsuudesta, jossa nimihenkilö näkee painajaista karjuvasta tiikeristä. Voisi kuvitella, että uni – ja sen aihe, johon palataan laajemmin uudelleen elokuvan lopussa – toimisi pohjustuksena tulevalle, tai ehkä kielisi jotain salattua päähenkilön alitajunnasta tai mielenliikkeistä, mutta mitä ilmeisimmin näin ei ole. Painajaisesta herättyään Joy vaeltaa alakertaan ja eksyy takkahuoneeseen, jossa näkee vanhempiensa rakastelevan intohimoisesti. Joy hämmentyy, ja niin myös katsoja tajutessaan myöhemmin, että mahdollista traumatisoitumista kuvastamaan luotu kohtaus ei ehkä sittenkään lopulta liittynyt mihinkään millään tavoin.

Alkutakauman jälkeen juoni tekee harppauksen nykyisyyteen, jossa aikuiseksi kasvanut elämäniloinen valokuvamalli Joy (kestoerektoituneista nänneistä kärsivä Claudia Udy; Dragonard, 1987) viettää railakasta elämää. Kuvaussessioiden ohella Joyn arkea värittävät monenlaiset bileet ja samanaikainen deittailu useiden eri miesten kanssa. Pääjuonen punainen lanka paljastuu kun Joy tapaa taidenäyttelyssä hieman iäkkäämmän herrasmiehen, Marcin (Gérard-Antoine Huart; Emmanuelle IV, 1984), jonka kypsään olemukseen hän auttamattomasti rakastuu. Joy tahtoisi omistautua Marcille, mutta kuviota mutkistavat Marcin vaimo ja Marcin rakkaus molempia naisia kohtaan.

Joy on täynnä kohtauksia, joilla voisi kuvitella olevan juonirakenteen kannalta oleellinen merkitys, mutta jotka eivät lopulta johda mihinkään. Hyvin kuvaava esimerkki tapahtumien epäonnistuneesta yhteenliittämisestä on kohtaus, jossa jo hyvän tovin Joyta tapaillut Marc saa vuorostaan luvan päättää yhteisen illanviettokohteen. Marc saattaa Joyn hylätylle bensa-asemalle, jonka valtavassa bensatankkibunkkerissa järjestetään öisin salamyhkäisiä pornobileitä. Joy on valintaan ilmeisen tyytymätön ja ilmaisee halunsa poistua paikasta. Marcilla on kuitenkin fantasianaan nähdä kuinka kolme miestä rakastelee Joyta samanaikaisesti. Ja näin myös tapahtuu. Jälkeenpäin Joy nähdään vaikertaen lojumassa saastaisen kylpyhuoneen lattialla meikit naamaansa pitkin valuen.

Tuntuisi luonnolliselta, että tämänkaltainen kohtaus olisi sisällytetty elokuvaan toimimaan jonkinlaisena käännekohtana tapahtumien kululle. Mutta ei. Seuraavana päivä Joyn arki jatkuu yhtä leppoisana kuin ennenkin, eikä tapahtuma itsessään vaikuta millään tavoin Joyn ja Marcin väleihin. Eikä kyse ole yhdestä yksittäisestä kohtauksesta, vaan elokuva on täynnä vastaavankaltaisia jatkumo-ongelmia. Ehkä ohjaajan ideologiana on ollut viestiä, että elämää ja vastoinkäymisiä ei tulisi ottaa liian vakavasti – kun elämä tarjoilee sitruunoita, tee sitruunamehua. Mutta todennäköisemmin kyse on vain joko Bergonin tai käsikirjoittajapari Charrière et Geoffrionin yleisestä kädettömyydestä työssään. Elokuvan päätön säntäily merkityksettömästä kohtauksesta toiseen saattaa joillekin katsojille toimia tunnelman latistajana, mutta kaikessa pöhköydessään se tuo menoon mukaan myös omaa hullunkurista persoonallisuuttaan.

Jos Joyn tapahtumien yhteneväisyyspuutteet jättää huomioimatta, ei sinänsä irtonaisissa kohtauksissa valittamista ole. Elokuvan monet ainutlaatuisen absurdit hetket pitävät mielenkiintoa yllä ja kääntävät Joyn seikkailut hykerryttäväksi wtf‑kavalkadiksi. Maininnan arvoinen on etenkin kohtaus, jossa Joy ja Marc poikkeavat oudossa laboratoriomaisessa tilassa, jonka keskiökorokkeelle on pystytetty outo kielenmuotoinen punainen tuoli. Joy asettuu tuolille haarat levällään, ja pian huoneeseen astuu sisään kolme herrasmiestä monokkelit silmillään tarkastelemaan videokameran ja peililasi-ikkunoiden läpi Joyn intiimialueita. Englanniksi dubatussa versiossa kohtauksen hervottomuutta lisää joukon johtajan jatkuva maanisena raikuva hullu tiedemies ‑nauru. Elokuvan mielipuolisuutta korostavat entisestään François Valéryn ja Alain Wisniakin omalla kreisillä tavallaan tunnelmalliset syntikkasävelmät.

Pari vuotta valmistumisensa jälkeen Joy sai Jacques-René Saurelin toimesta ensimmäisen jatko-osansa, Joy & Joan (1985). Hyvin pitkälti alkuperäisromaania mukailevaa tarinaa tähdittämään valittiin Udyn sijaan Jean Rollinin vakionäyttelijä Brigitte Lahaie. Vuonna 1992 Joy‑saaga sai entisestään jatkoa neljän tv‑elokuvan verran. Näissä "Joy *matkakohteessa*" ‑elokuvissa Joy (tällä kertaa pornotähti Zara Whites, joka tähditti myös viimeiseksi jäänyttä Joy‑filmatisointia, Joy et Joan chez les pharaons, 1993) kiertelee ympäri maailmaa vieraillen Moskovassa, San Franciscossa, Afrikassa ja Hongkongissa.