Jetro Suni

Wet Dreams (Dreams of Thirteen, 1974)

Ohjaaja:

• Lasse Braun
• Max Fischer
• Oscar Gigard
• Hans Kanters
• Geert Koolman
• Lee Kraft
• Dusan Makavejev
• Nicholas Ray
• Jens Jørgen Thorsen
• Heathcote Williams

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lasse Braun, Max Fischer, Oscar Gigard, Hans Kanters, Geert Koolman, Lee Kraft, Dusan Makavejev, Nicholas Ray, Jens Jørgen Thorsen, Heathcote Williams

Vuonna 1974 valmistuneen Wet Dreams ‑lyhytelokuvakoosteen syntyhistorian taustalla toimi 70‑luvun alussa Amsterdamissa kahdesti järjestetty Wet Dreams ‑elokuvafestivaali. Festivaalin päävastuullisina järjestäjinä toimi jenkkiparivaljakko Bill Levy ja Jim Haynes. Wet Dreams Film Festival oli kaikin puolin pornopainotteinen tapahtuma: alan palkintoja jaettiin, kankaalla pyöritettiin pornoelokuvia ja festivaaliyleisö saattoi osallistua villeihin monisatapäisiin seksiorgioihin. Haynes itse kommentoi tapahtuman taustoja myös ideologisin perustein; hänen mukaansa kyse ei ollut pelkästä pornosta ja sekstailusta, vaan liberalismista, yksilönvapaudesta ja taistelusta holhousyhteiskuntaa vastaan.

Toisen Wet Dreams ‑festivaalin aikoihin Levy ja Haynes saivat idean tehtailla aatteitaan kuvastavan elokuvan. Tuottajaksi projektiin löytyi ideasta innostunut hollantilainen Max Fischer, joskaan Fischerin kelkkaan hyppäämään ei lopulta ollut kiinnostunut kuin Haynes. Haynes ja Fischer kokosivat kasaan joukon sekä tunnettuja että ensikertalaisia ohjaajia ja ryhtyivät työstämään projektia.

Wet Dreams koostuu yhteensä kolmestatoista eripituisesta toisistaan irrallisesta lyhäripalasesta, jotka on liitetty yhteen väliotsikoin "uni 1", "uni 2", jne. Lopputeksteissä unille annetaan myös tunnistettavat nimet, mutta jostain syystä ne on väliotsikoinneista päätetty jättää pois.

Lyhytelokuvien taso vaihtelee ei‑yllättäen laidasta laitaan. Noston arvoisia unista ovat lähinnä jo ennalta nimeä itselleen keränneiden ohjaajien teokset. Tanskalaisprovokaattori Jens Jørgen Thorsenin (Stille dage i Clichy, 1970) sosiaalirealistiseksi mainostettu uni "Another Wet Dream" kertoo tarinan kalakauppiasneidistä ja harvahampaisesta tehdastyöläisestä, jotka toisensa löytäessään löytävät samalla myös elämälleen syvemmän merkityksen. Lasse Braunin (Sensations, 1975) "The Happy Necrophiliacsissa" nekrofiiliviettelijättäret hurmaavat reppureissaaja-cowboyn kohtalokkain seurauksin. Dusan Makavejevin (Sweet Movie – makea kaunotar, 1974) unessa "Politfuck" valkoisen naisen ja mustan miehen päät ärisevät toisilleen häiriintyneesti, välillä myös kielillä toisiaan lähestyen. Veteraaniohjaaja Nicolas Rayn (Nuori kapinallinen, 1955) "The Janitorissa" vanha silmälappupäinen talonmies sekaantuu unelmissaan seksuaalissävytteiseen performanssiin. Mainittujen unien välissä nähdään monta turhanpäiväisempää lähinnä täytemateriaalilta tuntuvaa unta.

Wet Dreams on valitettava väliinputoaja. Pornona katseltavaksi se on aivan liian epäeroottinen ja taiteellisessa mielessä liian pinnallinen ja vailla ytimekästä sanomaa. Monet elokuvan unista ovat harmillisen unettavia, eikä yhtäkään niistä voi oikein luonnehtia eroottisessa mielessä märäksi. Ensimmäinen Fischerin unista, "Deep Skin", on jopa harvinaisen inhorealistinen lähikuvine genitaalialueista runsaine karvoituksineen ja toisiaan lipovine limaisine kielineen.

Yksikään unista ei onnistu myöskään kunnolla viestimään tekijöidensä alkuperäistä sanomaa. Näin asian koki myös Haynes, jonka mielestä lopputulos oli yhtä lailla pettymys. Haynesin omat suosikit ja samalla ainoat, joissa hän näki aatteidensa mukaista sanomaa, olivat Thorstenin ja Heathcote Williamsin unet. Näistä Williamsin uni on todella lyhyt klippi, jossa siniseksi maalattu mies nielee tulta ja pieraisee sen jälkeen räjähtävästi. Siinäpä vasta sanomaa kerrakseen.

Myös taloudellisessa mielessä Wet Dreams oli floppi. Kenties aikanaan elokuvan saattoi joku kokeakin kantaa ottavana ja merkityksellisenä, mutta jälkikäteen tarkasteltuna jäljelle on jäänyt vain tympeähkö sukupuolielimillä kyllästetty art house ‑kuriositeetti.