Jetro Suni

Uden en trævl (Ilman rihmankiertämää, 1968)

Ohjaaja:

• Annelise Meineche

elokuva arvostelu

Ohjaus: Annelise Meineche

Nuoren seitsentoistakesäisen Lilianin (Anne Grete Nissen; Masurkka sängynlaidalla, 1970) ja hänen epäilyttävän niljakkaan oloisen poikaystävänsä Henryn (Niels Borksand; Minä 16‑vuotias, 1969) keskinäiset petipuuhat eivät ota oikein sujuakseen. Pelko frigiditeetistä saa Lilianin hakeutumaan gynekologi-psykologi-hybridiammattia harjoittavan tohtori Petersenin (Ib Mossin; Every Afternoon, 1972) hoiviin, jolta oitis löytyvätkin oikeat niksit Lilianin ongelmaan.

Tohtori siirtyy KKO:nkin nykyään kavahtamista naispotilaan nännin imemistekniikoista hiljalleen entistä syväluotaavampiin hoitometodeihin, ja pian ovat Lilianin pelko ja ahdistus seksuaalista kanssakäymistä kohtaan tipotiessään. Hoitosessiot saavat päätöksensä sopivasti samana päivänä kun Lilian valmistuu ylioppilaaksi, ja tohtori paljastaa Lilianille viimein elämän kultaisen säännön: "Kaikki nautinnot, jotka eivät vahingoita muita ja lisäävät elämäniloa, ovat hyväksi – eritoten seksuaaliset nautinnot. Tee toisille niin kuin tahtoisit itsellesi tehtävän." Kaupanpäällisiksi tohtori Petersen lahjoittaa Lilianille päiväkirjan, johon tämän tulisi kirjata ylös seksikokemuksiaan, jotta tohtori itse voi niitä myöhemmin hyödyntää väitöskirjassaan. Ja niin Lilian päättää ottaa ilon irti elämästään ja matkaa tohtorin saatesanat mielessään, ylioppilaslakki päässään ja pylly ylväästi pystyssä kohti uusia seikkailuja liftaten halki Euroopan.

Annelise Meinechen vuonna 1968 ohjaama Ilman rihmankiertämää on hyvän mielen seksploitaatio-roadmovie, joka heittäytyy täysin rinnoin ja avomielisen leppoisasti leikittelemään ihmisen seksuaalisuutta luotaavilla teemoilla. Elokuva ei ole järin syvällinen saati kantaaottava – päinvastoin. Silti sen fantasianomainen lähestymisreitti seksin iloihin ja arkielämässä oikeasti hyvin epätodennäköisiin tapahtumiin on sen verran intresantti, että teos on omiaan aiheuttamaan yleisössä vähintään huvittuneita hämmästyksen sekaisia hymähdyksiä.

Lilianin seksiseikkailuissa moraalisaarnat loistavat poissaolollaan, ja katsoja oppii alusta alkaen luottamaan siihen, että kaikki kohtaukset kääntyvät aina lopulta parhain päin, huolimatta siitä, että liftiretki pitää sisällään myös muutaman uhkaavan tilanteen. Vaikka elokuva korostaakin avomielisyyttä seksiä kohtaan, on se sisällöltään lopulta melko häveliäs. Elokuvan valmistumisvuonna sensuuri Tanskassa oli vielä hetken ajan voimissaan, ja sillä oli toki oma vaikutuksensa elokuvan sisältöön ja siihen mitä kankaalla voitiin näyttää. Heti valmistuttuaan elokuvalle lätkäistiinkiin Tanskan sensorien toimesta täyskielto, josta se kuitenkin myöhemmin vapautettiin muutaman pienen leikkausvaateen hinnalla.

Mistään pornahtavasta materiaalista ei "leikkaamattomassa versiossakaan" silti ole kyse. Kaikki seksikohtaukset ovat kiltin kaunisteltuja, ja petipuuhiin siirryttäessä leikataan kuva usein äärikliseisiin ilotulituksiin ja ryöppyäviin suihkulähteisiin – fallossymbolien ja muun "piilotetun" symboliikan vilistessä myös muutoin alati lavasteissa. Ylitsepursuava hyväntuulisuus, svengaava ääniraita ja monien kohtausten yleinen kornius kääntyvät useimmissa tapauksissa elokuvan eduksi ja auttavat ylläpitämään mielenkiintoa.

Ilman rihmankiertämää perustuu norjalaisen Jens Bjørneboen pari vuotta ennen Meinechen elokuvaa pseudonyymilla kirjoittamaan ja heti ilmestyttyään kiellettyyn romaaniin Uten en tråd (1966). Kirjan ydin ja sen kantaa ottavat vivahteet eivät elokuvaan kuitenkaan ole missään muodossa periytyneet. Elokuva onkin valitettavan helppo nähdä rahastuksena, joka on tuupattu markkinoille Meinechen aiemman ohjaustyön, Ole Søltoftin ja Ghita Nørbyn tähdittämän coming‑of‑age‑seksikomedian, Sytten (Kuuma 17‑vuotias, 1965), vanavedessä tavoittelemaan luokseen samaa seksinhimoista kohdeyleisöä – tällä kertaa kohukirjan nimellä ratsastaen.