Jetro Suni

The Learning Tree (Vuosi elämästäni, 1969)

Ohjaaja:

• Gordon Parks

elokuva arvostelu

Ohjaus: Gordon Parks

The Learning Tree – vuosi elämästäni on neljä vuotta sitten menehtyneen monilahjakkaan Gordon Parksin esikoispitkä ohjaustyö. Elokuva perustuu Parksin itsensä kirjoittamaan samannimiseen omaelämäkerralliseen romaaniin. Ennen kuolemaansa Parks ehti työskennellä mm. puoliammattilaisena koripalloilijana, valokuvaajana, säveltäjänä, kirjailijana, balettikoreografina, runoilijana ja urheilutoimittajana. Elokuvien ystäville Parks on tullut parhaiten tutuksi Metro-Goldwyn-Mayerin laskelmoiville valkonaamastudiopampuille tilaustyönä ohjaamastaan blaxploitaatioklassikosta Shaft – kivikova dekkari (1971) ja heti sen perään tehtaillusta jatko-osasta Shaft – kylmä hymy (1972).

Ennen Shaftiä valmistunut The Learning Tree ei missään nimessä ole puhdasverinen blaxploitaatioelokuva, vaikka se monissa lähteissä lasketaankin kyseiseen genreen kuuluvaksi. Se ei juurikaan sisällä genrelle myöhemmin vakiintuneita ominaispiirteitä saati minkäänlaisia eksploitatiivisia elementtejä, vaan kyseessä on hyvinkin verkkaisesti etenevä, lähes näytelmänomainen klassinen draamaelokuva. Mustasta elokuvasta on toki silti kysymys; lähes koko cast koostuu mustista, käsikirjoittaja-ohjaaja tietysti itse mukaan luettuna, ja pääteemaa ruokkii taustalla alati kytevä rasismi ja rotuerottelu.

Elokuvan juoni kertoilee hyvinkin poukkoilevasti nuoren Newtin (Kyle Johnson) arjesta 20‑luvun Texasissa. Newtin elämä ennakkoluulojen ja rasismin ravistelemassa kaupungissa ei arvatenkaan ole täysin mutkatonta. Ystäväpiiri, tytöt ja valkoiset ylimmistön edustajat ja auktoriteetit luovat Newtille aimo annoksen sosiaalisia ja henkisiä paineita. Myös uskonnon merkitystä sivutaan, joskin hyvin ohimennen. Aivan alussa nähdään kenties symboliseksi tarkoitettu, hyvin irrallisen oloinen hirmumyrskykohtaus, jossa Newtin seksuaalinen kasvu saa alkunsa kun hänet tempaistaan suoraan kaatosateesta seksinhimoisen Big Mabelin käsittelyyn.

Valitettavasti The Learning Tree jää kokonaisuutena harmillisen tasapaksuksi. Elokuva etenee kliinisen verkkaisesti kohtauksesta toiseen suurien tunteiden loistaessa poissaolollaan. Jo pelkästään rasismista teemana oltaisiin saatu paljon enemmän irti, jos sitä oltaisiin oikeasti jollain tavoin käsitelty. Rasismi on kyllä jatkuvasti esillä taustavaikuttimena, mutta aiheen varsinainen käsittely jää lähinnä pintapuoliseen raapaisuun kohtauksessa, jossa koulun aikalaisekseen normaalia avomielisempi rehtori jutustelee Newtille rasismin historiallisista taustoista.

Muita elokuvan kipupisteitä ovat Newtin äidin do the right thing ‑elämänohjeet, jotka toimivat ilmiselvinä istutuksina ja ovat omiaan latistamaan kaikki tulevat juonenkäänteet. Tapahtumien taustalla soiva Parksin itsensä säveltämä klassistyylinen score ei ole huono, mutta se on valitettavan valju siinä missä muutkin elokuvan osa‑alueet. Ei sinänsä yllättävää, ettei Johnsonia tai muuta näyttelijäkaartia The Learning Treen jälkeen myöhemmin muissa merkittävissä elokuvissa tai pääosarooleissa nähty. Elokuvan kiinnostavimmat puolet lepäävätkin eittämättä sen elokuvahistoriallisissa taustoissa.