Matti Erholtz

Tahkhana (The Dungeon, 1986)

Ohjaaja:

• Shyam Ramsay
• Tulsi Ramsay

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shyam Ramsay, Tulsi Ramsay

Goottikauhun intialaiset mestarit Ramsay-veljekset eivät löydettyään oman lajityyppinsä ja aiheen käsittelytapansa enää lähteneet korjaamaan sitä mikä toimii, vaan tekivät elokuviaan tutulla Ramsay-kaavalla niin kauan kuin tuote meni kaupaksi, eli 90‑luvun alkuun asti. Kun Shyam ja Tulsi ohjasivat, Gangu kuvasi ja tuotti, Arjun käsikirjoitti ja leikkasi ja muutkin perheenjäsenet häärivät mukana kykyjensä mukaan, syntyi 80‑luvulla monta hauskaa elokuvaa, jotka kestävät hyvin katselua vielä tänäkin päivänä. Viriili isä‑Ramsay saattoi olla tyytyväinen jälkikasvunsa aikaansaannoksiin.

Ramsayn unelmatehdas suolsi laadukasta B‑elokuvaa, jonka tyylillisenä erikoispiirteenä oli englantilaisen gotiikan ymppääminen intialaiseen maaperään. Haarniskoilla ja täytetyillä eläimillä sisustetut synkät kartanot, usvaiset metsät ja hautausmaat, maanalaiset kryptat, soihdut, kahleet, lepakot ja muu asiaankuuluva rekvisiitta toistuivat leffasta toiseen, räikeään mutta aseistariisuvan viattomaan tyyliin esille tuotuna. Vaikka elokuvat olivat halpoja, veljekset säilyttivät tietyn tason esim. kuvauksen, valaisun, maskeerauksen ja lavastuksen suhteen, eikä puhtaasti kalkkunahuonouden tasolle koskaan vajottu. Kauhun lisäksi Ramsayt pelasivat myös seksillä, joka kuitenkin häveliääseen intialaiseen tyyliin jäi kovin viitteelliselle tasolle.

Tahkhana on keskiverto Ramsay-elokuva, ei erityisen hyvä muttei mikään huonokaan. Tarina varioi tyypillistä Ramsay-juonta, jossa svengaava nykynuoriso joutuu ratkomaan edellisen sukupolven synnyttämiä ongelmia, jotka ruumiillistuvat yleensä jonkinlaisen hirviön hahmossa.

Kaupunkilaisnuoret Vijay (Kamran Rizvi), Anand (Puneet Issar) ja Aarti (Arti Gupta) lähtevät etsimään aarretta viimeksi mainitun isän maalaiskartanon mailta, joilla kaksikymmentä vuotta aiemmin tapahtui kaameita. Aartin mustaa magiaa harrastanut setä aikoi uhrata hänet siskonsa Sapnan kanssa ikivanhalle pyhästä mudasta muovatulle hirviölle, kostoksi siitä että hänet oli jätetty perinnöttömäksi. Vijayn isä onnistui estämään uhrauksen mutta seuranneessa hässäkässä Sapna katosi viidakkoon. Vijayn turmeltunut eno Shakaal (Imtiaz Khan) on saanut haltuunsa Sapnan kaulassa riippuneen medaljongin, joka sisältää puolet aarteen kätköpaikalle ohjaavasta kartasta. Shakaalin suunnitelmana on että luolaverkostossa henkiin herännyt hirviö tappaa nuoret, jolloin hän saa yksin pitää koko aarteen.

Mutamonsteri näyttää hyvältä ja muutkin perusjutut ovat kunnossa, mutta juoni hapuilee hieman ja löytää fokuksensa vasta sitten, kun aarteenetsintä ja hirviötoiminta vihdoin pääsevät kunnolla käyntiin. Tunnelmaan sopivan ylenpalttisesti itseään ilmaisevista näyttelijöistä Kamran Rizvi debyyttiroolissaan ei vakuuta sankarina, mutta onneksi luotettavat B‑elokuvanaamat Puneet Issar ja Hemant Birje tuovat elokuvaan vankkaa osaamista ja karismaa. Varsinkin jälkimmäinen bandanoineen ja muskelimiehen elkeineen on Tahkhanan ehdoton kantava voima. Hemant aloitti uransa jopa niinkin laadukkaissa merkeissä kuin Intian Tarzanina (1985), ja siksi hänen ilmestymistään kuvaan Tahkhanassa säestää tuttu viidakon valtiaan voittohuuto.

Tahkhanassa tulee myös hyvin ilmi vanhemman Bollywood-elokuvan kaksipiippuinen suhtautuminen alkoholiin. Toisaalta alkoholi edustaa länsimaista hapatusta ja moraalista rappiota, toisaalta myös uutta aikaa ja perinteistä vapautumista. Kun Tahkhanan paha poika Shakaal esitellään katsojalle viinilasi kädessä, tämä koodaa hänet heti arveluttavaksi yksilöksi ennen kuin hän on vielä ehtinyt tehdä mitään pahaa. Alkoholin iloisempaa puolta kuvastaa kohtaus, jossa elokuvan hurja nuoriso hilluu ympäripäissään sateessa ja koskettelee toisiaan. Juhlimista säestävä funkahtava biisi on Tahkhanan kahdesta laulusta se parempi.