Tatu Piispanen

La banda del gobbo (Brothers Till We Die, 1978)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Umberto Lenzin ja Tomas Milianin kuuden elokuvan mittainen yhteistyö tuli tiensä päähän Brothers Till We Diessa, jossa Milian päästettiin revittelemään kaksoisroolissa. Lenzi on haastatteluissa kertonut kuinka hankala näyttelijän kanssa oli työskennellä ja lopulta välit rikkoontuivat teoksessa, jossa he jakavat käsikirjoituskrediitin: Lenzi vastasi varsinaisesta kirjoittamisesta kun taas Milian – ilmeisesti myös ohjaajaa ärsyttäneesti – improvisoi käytännössä kaikki dialoginsa.

Elokuvalla on sinänsä epäkiitollinen asema olla miesten viimeinen kollaboraatio, sillä vaikka se ei ole täysi floppi, sen vertaaminen kummankin edeltäviin saavutuksiin laskee väistämättä sen arvoa: kaikki tämä on nähty paremmin toteutettuna jo aiemmin. Haluatko hyvän Milian-show'n? Katso Almost Human (Milano odia: la polizia non può sparare, 1974). Vai mieluummin tiukkaa Lenzi-toimintaa? Asian ajaa esimerkiksi Violent Naples (Napoli violenta, 1976). Entä vauhdikasta Lenzi-toimintaa mutta Milianin typerän peruukin kanssa? Katso ensin Free Hand for a Tough Cop (Il trucido e lo sbirro, 1976). Ja niin edelleen.

Brothers Till We Dien koukku on se, että Milian saattaa kaksoisveljinä yhteen kaksi jo aiemmin nähtyä hahmoaan, Italiassa supersuositun hulttion Monnezzan sekä kyttyräselkäisen taparikollisen Il Gobbon. Monnezza on afroperuukkinen, selittelevä säätäjä, joka esiintyi myös Lenzin Free Hand for a Tough Copissa ja Stelvio Massin Destruction Forcessa (La banda del trucido, 1977) Luc Merendan aisaparina. Il Gobbo puolestaan näyttäytyi julmempana inkarnaationa (ja eri sukunimellä) Lenzin Rome Armed to the Teethissä (Roma a mano armata, 1976).

Juju jää alisuorittamiseksi muutenkin kuin alkeellisten erikoistehosteiden (veljekset näkyvät edestäpäin samassa kuvassa yhdessä otoksessa) osalta. Kaksosten eroavaisuuksiin ja heidän väliseensä dynamiikkaan nojaavia tilanteita ei oikeastaan saada kehiteltyä lainkaan ja Milian, vaikkakin aina etevä, on pettymys. Gobbo tuntuu jarrutellulta versiolta Almost Humanin Giulio Sacchista ja Monnezzan peruukista ja meikeistä on hankala päästä yli vaikka hahmo saattaa italialaisen virnistely‑ ja käsienlevittelyhuumorin ihailijoiden mielestä ollakin ratkiriemukas. Kumpikaan luomuksista ei tavoita edes esimerkiksi sitä hävytöntä charmia, jollaista Milianin konna "Chinaman" The Cynic, the Rat & the Fistissä (Il cinico, l'infame, il violento, 1977) suorastaan hehkui.

Elokuvan hauskinta antia onkin seurata kuinka kyttyräselkäisyyttä vammaisuuden muotona ei ole nähty tarpeen käsitellä millään tavoin poliittisesti korrektisti. Kahden Milianin seassa muut näyttelijät ovat suosiolla statisteja: poliisin näkyvimpänä edustajana sinnikästä komisariota tulkitseva Pino Colizzi jää sirkuksessa pelkäksi valjuksi vara-Merliksi.

Mekastamisesta huolimatta aina kuitenkin johonkin viihdyttävyystasoon suorituksillaan pääsevän pääosien esittäjän sijaan Brothers Till We Dien isoin ongelma on luvattoman kehno käsikirjoitus. Juonen kulku on erittäin simppeli: Gobbo tulee selkään puukotetuksi suunnittelemallaan pankkikeikalla ja suunnittelee koston katalille kumppaneilleen. Näin tapahtuu, mutta elokuva jatkuu vielä pitkään senkin jälkeen tapahtumin, joiden välistä punaista lankaa en saa edes enää palautettua mieleeni. Mitätön juoniaines aiheuttaa loppupuoliskon kelvollistenkin kohtausten aikana tunteen, että elokuva vain junnaa paikallaan vailla varsinaista suuntaa. Niin ikään väkivalta ja toiminta ylipäätään pidetään minimissä: muutamaa nyrkiniskua kummempaa brutaaliutta ei ole ruudulle luvassa. Hampaan poraus hieman järeämmällä kalustolla tosin alustetaan, mutta itse akti jää mielikuvituksen varaan.

Tyylillisesti Brothers Till We Die jatkaa Rome Armed to the Teethin ja The Cynic, the Rat & the Fistin linjalla, sijoittuen samaan sarjakuvamaisen värikkääseen vaihtoehto-Roomaan. Lenzin näppärästä ja tasaisin väliajoin jonkin komean kuvakomposition saavuttavasta ohjauksesta onkin kiittäminen, että elokuva pysyy niinkin seurattavana kuin mitä se kiinnostavan tarinan ja henkilöhahmojen puutteesta huolimatta on. Miellyttäville näkymille antaa audiopuolen tukea seitsemään Lenzi-crimeen soundtrackin säveltänyt Franco Micalizzi ponnekkaalla musiikillaan.

Mielenkiintoisesti niinä muutamina hetkinä kun teoksessa sivuutetaan jotain poliittisen sisällön tapaista, se ei ole oikeistolaista – päinvastoin. Invalidi Gobbo esitetään melko sympaattisesti yhteiskunnan hylkiönä, jolle ei ole annettu muuta mahdollisuutta kuin elättää itsensä rikoksin. Teeman käsittely jää kuitenkin pinnalliseksi huipentuen elokuvan mieleenpainuvimpaan kohtaukseen, jossa ökyluokan yökerhossa ivallisen pilkan kohteeksi joutuva kyttyräselkä kääntää stand up ‑esityksensä konekivääritulen saattelemana monologiksi vähäosaisten asemasta.

Loppupeleissä Brothers Till We Dieta ei pysty kehottamaan katsottavaksi kuin Lenzi-kompletisteille sekä niille, joiden mielestä Monnezzan aikaisemmat esiintymiset olivat kerrassaan hillitöntä hupia. Tekijätiimin taito estää teosta tuntumasta totaaliselta ajanhaaskaukselta, mutta jos sen katsominen ei erityisemmin harmita, niin eipä siitä juuri iloakaan irtoa.