Tatu Piispanen

Cop Target (1990)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Umberto Lenzi päätti kultakauden crime-ohjaajan uransa 1970‑luvulla kunniakkaasti Corleone Brooklyniin (Da Corleone a Brooklyn, 1979), mutta 1990‑luvun alussa häneltä valmistui vielä muutama teos, jotka jotakuinkin täyttävät rikoselokuvan kriteerit.

Black Cobra 4: Detective Malone (1990) mainitaan monessa yhteydessä Lenzin ohjaamaksi pseudonyymin "Bob Collins" suojissa. Lenzi itse kuitenkin kiistää osallistuneensa elokuvan tekoon millään tavoin, ja kiroaa tuntemattomaksi jääneen italialaisen leikkaajan, joka kehtasi yhdistellä ensimmäisen Black Cobran (Cobra nero, 1987) Fred Williamson ‑kohtauksia mm. Lenzin Toiseen maailmasotaan sijoittuvasta Bridge to Hellistä (Un ponte per l'inferno, 1986) lainattuihin pätkiin ja markkinoida lopputulosta uutena teoksena. Kyseessä on siis kelvoton Godfrey Ho ‑koulukunnan sekasikiörahastus, jonka ilmeisesti joku Lenzin elokuvasta varastetut klipit tunnistanut on järkeillyt maestron ohjaamaksi.

Cop Target sitä vastoin on ihan ehtaa Lenziä. Komean 70‑luvun jälkeen takana olivat seuraavan vuosikymmenen pahamaineiset kannibaalielokuvat sekä epätasaisia kokeiluja monessa ajankohtaisessa italolajityypissä, kuten barbaarit (Warrior – terässoturi, 1983), sota (mm. Wartime – operaatio Balkanilla, 1987) ja kummitustalot (La casa 3 – Ghosthouse, 1988). Genre-elokuvanteon romahdettua Italiassa lähes totaalisesti Lenzi pääsi kuvaamaan Yhdysvaltoihin, mutta tuotannot olivat nopeasti kyhättyjä, kunnianhimottomia halpiksia. Ohjaaja esiintyi piilonimillä (tässä "Humphrey Humbert") paitsi saadakseen videoiden vuokraajat luulemaan tekijöitä jenkeiksi, myös siksi, ettei ollut erityisen ylpeä elokuvistaan.

Myöhemmän kauden Lenzin elokuvista jo laajemmin nähdyt Kuolema kahdella pyörällä (Welcome to Spring Break, 1988) ja Hitcher in the Dark (Paura nel buio, 1989) esittelivät tapahtumaympäristöinä Miamin sekä Virginia Beachin, ja myös Cop Target sijoittuu samoihin maisemiin. Tämä yhdistettynä amerikkalaisiin B‑näyttelijöihin ja kerralla purkkiin ‑mentaliteettiin takaavat sen, että lopullisessa teoksessa ei ole käytännössä jälkeäkään Lenzin poliziotteschien tyylipiirteistä.

Pelkästään "cop"-elokuvien kliseeklimpeistä kasattu juoni on niin ilmiselvä, että sen referoiminenkin uuvuttaa. Robert "The Exterminator" Ginty esittää Farley Woodia, viinaanmenevää piinkovaa kyttää, jonka rämäpäiset otteet ovat tehneet hänestä esimiehensä silmätikun. Farleyn uusi komennus vie hänet Miamista San Cristobaliin (oikeassa elämässä Santo Domingo), jossa tarkoitus on suojella todella ärsyttävää, määkivää naikkosta nimeltään Deborah Kent (Barbara Bingham), jonka edesmennyt aviomies taisteli paikallista huumekauppaa vastaan. Farley toki kusee hommat heti alkumetreillä ja Deborahin tytär kidnapataan. Kun tapauksen poliittinen tulenarkuus alkaa valjeta, haluaisivat pomomiehet vetää äkkipikaisen Farleyn pois pataa hämmentämästä. Tämä kuitenkin pysyy itsepintaisesti San Cristobalissa ja alkaa selvittää juttua omin voimin. Tytär on saatava takaisin, Deborah sänkyyn, huumekartelli murskattava ja salaliitto selvitettävä!

Tylsää, tylsää, tylsää; koko tuotantoryhmä on selvästi ollut ainoastaan duunissa ansaitsemassa palkkioitaan, ja työltä paikoitellen tuntuu myös elokuvan katsominen. Vähäiset toimintakohtaukset eivät ole millään tavalla merkittäviä vaan perusaneemista vuoron perään paukuttelua. Vielä kun Charles Napier hukataan täysin yksioikoisessa roolissa, teoksen viihdearvon kasvattaminen jää pyörimään yksin Gintyn hartioille. Miestä ei ole selvästi henkilöohjattu lainkaan, ja Farleyn lesoilevat kovan jätkän elkeet ja läpät tekevätkin Cop Targetista sentään siedettävän puolelle lokeroitavan elämyksen. Elokuvan huippuhetkeksi jää silti Farleyn kissanruokinta-automaatin esittely.