Tatu Piispanen

Vengeance (2009)

Ohjaaja:

• Johnnie To

elokuva arvostelu

Ohjaus: Johnnie To

Nyky-Hongkongin pätevimpiin ja kiinnostavimpiin ohjaaja-tuottajiin jo kymmenisen vuotta lukeutunutta Johnnie Toa ei ole vieläkään saatu houkuteltua Hollywoodiin. Hyvä niin, sillä Vengeance osoittaa jälleen nimenomaan Ton hongkongilaisen luottotiimin – sekä kameran edessä että erityisesti takana – olevan pätevimpiä maailmassa. Tyyli kantaa harvinaisen pitkälle, kun elokuva on teknisesti omalaatuisella tavalla loistelias ja valkokankaalla palkkatappajan toimenkuvaa harjoittaa superviileä Anthony Wong kollegoineen.

USA:n sijaan To onkin lähtenyt positiivisen nykytrendin mukaisesti tekemään yhteistyötä ranskalaisten kanssa, joiden tapaan tehdä elokuvaa hongkong-vieraat ja ‑vivahteet tuntuvat integroituvan Hollywoodia paremmin. Nyt Ranskasta on lainattu käytännössä kaksi asiaa: rahaa sekä kotimaassaan legendaarinen, mutta muualla varsin tuntematon laulaja-näyttelijä Johnny Hallyday. Suurena Melville-diggarina tunnettu To (ranskalaismestarin vaikutteet ovat Vengeancessa pinnassa vielä tyypillistä selvemmin) tosin olisi halunnut pääosaan itseoikeutetusti Alain Delonin (hahmon sukunimikin on Costello), mutta Delon kieltäytyi petyttyään Wai Ka Fain käsikirjoitukseen.

Valitettavasti on todettava, että Delon oli täysin oikeassa jättäessään elokuvan käsikirjoituksen takia – se on nimittäin todella pöljä. Nimensä mukaisesti Vengeance kertoo kostosta, kun keittiömestarina Pariisissa työskentelevä François Costello (Hallyday) saapuu Macaoon jäljittämään tyttärensä perheen murhaajia. Pian hän törmää Wongin esittämän Kwain johtamaan palkkatappajatrioon (muina jäseninä aivan yhtä kylmäpäiset ammattimiehet Lam Suet ja Gordon Lam) ja saa värvättyä nämä avukseen. Tehtävä vie miehet Macaosta Hongkongiin ja takaisin, minä aikana heistä tulee myös hyvät ystävät (mikä luonnollisesti ilmenee lähinnä siten että he ovat valmiita uhrautumaan toistensa puolesta). Toki varsin pikaisesti paljastuu, ettei Costellokaan ole aseiden kanssa täysi tumpelo, minkä lisäksi hänen aivoihinsa uponnut luoti uhkaa jatkuvasti sabotoida miehen muistia. Pysyäkseen kärryillä missiostaan Costello turvautuu polaroid-kuviin, joihin kirjoittaa itselleen viestejä.

Tarinan suoraviivaisuudessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta aivan liian moni käänne perustuu silkalle sattumalle eikä henkilöiden kaikkia ratkaisuja kykene ymmärtämään. Syvempiä teemoja, kuten unohtamisen myötä esille tulevaa koston merkitystä, ainoastaan raapaistaan ohimennen. Aina ei tosin ole varma, leikkiikö To tarkoituksella joidenkin tilanteiden korniudella ja muista elokuvista (myös omistaan) lainailulla, mikä saa suhtautumaan elokuvaan juonenkuljetukseen miellyttävällä kepeydellä. Varsinainen huumori jää vähäiseksi, mutta nostaa onneksi silloin tällöin varovasti päätään lähinnä Lam Suetin edesottamusten muodossa.

Lisäongelmia aiheuttaa englanninkielinen dialogi, joka ei vakuuta äidinkielenään ranskaa mörisevän Hallydayn eikä Wongin ja kumppaneiden suusta. Kaukana ollaan 80–90‑luvun honkkareiden ääneen naurattavasta englanninvääntämisestä, mutta seikka särkee joka tapauksessa tunnelman pariin otteeseen. Muutoin ilmeetön ja siksikin yksipuoliseksi jäävä Hallyday sopii jäyhään osaansa yllättävän hyvin, ja hänen uurteisen, kaiken nähneeltä vaikuttavan pärstänsä on hankalaa mieltää kuuluvan samalle henkilölle, jonka pliisuus oli aikoinaan tärvellä Sergio Corbuccin erinomaisen Lännen spesialistin (Gli specialisti, 1969) päähahmon uskottavuuden.

Kuitenkin Delonin tapaan pelkän käsikirjoituksen perusteella tuskin pystyisi kuvittelemaan, kuinka hyvän elokuvan To on onnistunut sen pohjalta filmaamaan. Hienosti kuvattu ja editoitu Vengeance leijailee kohtauksesta toiseen niin varmalla tyylitajulla, että sen pöhköimpiäkin tapahtumia on jonkinlainen nautinto seurata. Pyssytoiminta on perusasetelmiltaan hieman turhankin tuttua The Missionista (1999) ja Exiledista (2006), mutta nyt entistä rauhallisempaa ja runollisempaa. Ensimmäisessä isossa yhteenotossa palkkatappajat tähtäävät toisiaan pilkkopimeässä puistossa, jota kelmeä kuunvalo välillä pilkahtaa valaisemaan pilvien raoista; toisessa osapuolet vierittävät kilpinään suuria roskapaaleja paperisilpun leijaillessa muutoin autiolla jättömaalla. Harmi vain, ettei Wain ideaköyhä kirjoittaminen anna aihetta innostua Ton ohjaamisesta tämän enempää.