Juha Pyykönen

Idle Hands (Levottomat kädet, 1999)

Ohjaaja:

• Rodman Flender

elokuva arvostelu

Ohjaus: Rodman Flender

Vain hieman ennen Idle Handsin teatteriensi-iltaa huhtikuussa vuonna 1999 kaksi nuorukaista teurastivat kolmetoista ihmistä ja tappoivat sen jälkeen itsensä Columbinen verilöylyssä. Tapaus sai asiallisen keskustelun lisäksi aikaan moraalipaniikin, jonka siivellä syitä etsittiin muun muassa viihdeteollisuudesta. Teinien toisilleen suorittamaa graafista väkivaltaa sisältävästä Idle Handsistä muodostui epäilemättä yksi seuranneiden olosuhteiden uhreista, kun tuotantoyhtiö Sony päätti elokuvantekijöiden siirtoaneluista huolimatta avata leffan keskelle käsistä karanneita tragedian jälkilöylyjä. Elokuvan tekeminen maksoi noin 25 miljoonaa dollaria, mutta avausviikonlopun aikana se ei tuottanut edes kahta miljoonaa, ja pikaisen teattereista poisvedon jälkeen kokonaistienestit jäivät neljän miljoonan floppilukemiin.

Anton Tobies (Devon Sawa) on slacker, joka kuluttaa kaiken aikansa sohvalla televisiota katsellen ja pilveä poltellen. Eräänä Halloween-sesongin aamuna Anton havahtuu huomaamaan, että ruohopussi ammottaa ikävästi tyhjyyttään, joten hän joutuu raahautumaan naapurissa asuvien, samat harrastukset omaavien, kavereidensa Mickin (Seth Green) ja Pnubin (Elden Henson) luo. Kaverit mainitsevat kaupungilla liikkuvasta murhaajasta ja sen myötä asetetusta öisestä ulkonaliikkumiskiellosta, mutta Antonin keskittymiskyky ei riitä asiasta kiinnostumiseen.

Palattuaan kotiinsa Anton törmää kirjaimellisesti kuolleina makaaviin vanhempiinsa. Myös Mick ja Pnub saapuvat paikalle ja pikaisen tilanneanalyysin jälkeen alkaa käydä selväksi, että murhaaja onkin Anton – tai tarkemmin ottaen oman tahdon omaava Antonin oikea käsi. Pian myös Antonin kaverit joutuvat käden uhreiksi. Anton pääsee riivatusta kädestään eroon sahaamalla sen ranteesta irti, mutta käsi karkaa omille teilleen ja ottaa seuraavaksi kohteekseen Antonin pitkäaikaisen platonisen ihastuksen, Mollyn (Jessica Alba). Pian kuvioihin ilmestyy myös demonia etsivä druidipapitar Debi LeCure (Vivica A. Fox), jolta Anton ja hänen kuolleista nousseet kaverinsa saavat apua käden jahtaamiseen.

Vuosituhannen vaihteessa muutamia, lähinnä teinielokuvia pääosittaneen Devon Sawan (SLC Punk!, 1998; Final Destination, 2000), taidot eivät riitä roolin vaatimaan brucecampbellmäiseen slapstick-komiikkaan, muttei sittemmin parrasvaloista hiipuneen näyttelijän suoritusta kehnoksikaan voi väittää. Myös Idle Handsin aikaan vielä suhteellisen tuntemattoman Alban osaksi jää lähinnä poseerata kauniisti – mutta eipä rooli mitään sen enempää vaadikaan. One‑linereita ja viittauksia vilisevästä dialogista luontevimmin suoriutuvat Green ja Henson slacker-zombeina, joiden maskeeraus ja elokuvan lukuisat gore-efektit toimivat varmasti erinomaisina lisäyksinä maskeeraajien portfolioon. Elokuvasta löytyy myös tarpeeton, mutta toimiva "irtokäsi paljailla tisseillä" ‑kohtaus, jonka rekvisiittana toimii ansiokkaasti Playboy-malli Kelly Monaco.

Lyhyestä teatterivierailustaan johtuen Idle Hands meni aikanaan useilta katsojilta kokonaan ohi, mutta se on kuitenkin kotikatseluformaatteihin ilmestymisensä jälkeen pystynyt muodostamaan ympärilleen jonkinasteista kulttiseurantaa. Elokuva kokoaa yhteen monia vanhoja ideoita, joista se sekoittaa goreilevan ja parodiaa mausteenaan käyttävän mustan komediakeitoksen.

Perusidea murhaavasta irtokädestä juontaa juurensa aina mykkäelokuvakaudelle saakka, elokuvaan Orlacs Hände (1924). Teema jatkui mm. elokuvien Mad Love (1935) ja The Beast with Five Fingers (1946) kautta aina 60‑ ja 70‑luvuille The Exterminating Angel (1962), Dr. Terror's House of Horrors (1965) ja And Now the Screaming Starts! (1973) elokuviin saakka. Suurimpina esikuvina lienevät kuitenkin toimineet modernimmat elokuvat, kuten Oliver Stonen The Hand (1981) ja varsinkin Evil Dead II (1987), puhumattakaan The Addams Familystä (1991) ja sen jatko-osasta, joiden käsinäyttelijä Christopher Hart ravaa kätenä myös Idle Handsissä.

Idle Handsiin kuvattiin alun perin täysin erilainen loppu. Se ei kuitenkaan sopinut studion eikä elokuvantekijöidenkään mielestä elokuvan yleiseen tunnelmaan vakavan ja mahtipontisen loppuinfernonsa myötä. Toisaalta ajankohta tiedostaen voi kuvitella uuden, komediaan nojaavan lopun olleen myös aikalainen hätäreaktio vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja sen vaatimiin muutoksiin. On kuitenkin myönnettävä, että pahan voittaminen kannabiksen avulla ja papittaren loppurepliikki "My work here is done. Time for the ritualistic sex!" toimivat huomattavasti alkuperäistä ja yksioikoista lopetusta paremmin.