Mikko Kojo

Until the Light Takes Us (2008)

Ohjaaja:

• Aaron Aites
• Audrey Ewell

elokuva arvostelu

Ohjaus: Aaron Aites, Audrey Ewell

Norjan black metal ‑skene ja etenkin 90‑luvun alun aktiviteetit ovat innoittaneet useampaankin aihetta dokumentoivaan hengentuotteeseen kuten Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin kritisoituun kirjaan Lords of Chaos (1998), Peter Besten valokuvaopukseen True Norwegian Black Metal (2008) sekä Pål Aasdalin ja Martin Ledangin dokumenttiin Once Upon a Time in Norway (2007). Viimeksi mainittu saa seuraa Burzumin albumista Hvis lyset tar oss (1994) nimensä lainanneesta Audrey Ewellin ja Aaron Aitesin elokuvasta Until the Light Takes Us. Miksi alkuperäisen nimen konditionaali ("Jos valo meidät vie") on muuttunut enää tapahtuman odotteluksi, jää katsojan itsensä mietittäväksi.

Mietittäväksi jää valitettavasti pari muutakin oleellista asiaa: kenelle dokumentti on tarkoitettu ja mitä sillä halutaan sanoa. Mikäli henkilöt ja tapahtumat ovat entuudestaan tuntemattomia, ei Until the Light Takes Usin nähtyään välttämättä ole juurikaan viisaampi, vaikka elokuva kyllä muistaakin mainita kaikki kuuluisimmat kujeet: Deadin itsemurhan ja tästä otetut valokuvat, Helvete-kaupan, kirkkojen polttamiset, Faustin suorittaman henkirikoksen ja tietenkin huipentumana Varg Vikernesin tappaman Euronymousin. Ihmeemmin näistä ei mitään syvennetä asioihin jo perehtyneiden iloksi, ja kun elokuva rönsyilee sinne tänne ei edes yleiskuvan saaminen muodostune turhan helpoksi, missä itse asiassa varsin Mayhem-keskeinen Once Upon a Time in Norway onnistui kuitenkin paremmin. Musiikki – tietenkin – jää täysin sivuosaan, mitä ei helpota esim. Burzumin soittaminen Mayhemistä kertovan osuuden taustalla. Vanhat sumuiset vhs‑taltioinnit keikoilta ja treeneistä tuovat kuitenkin jonkinlaista lisäarvoa genrestä erityisesti musiikillisesti kiinnostuneille.

Kenties eräs asia, jonka Aites ja Ewell haluavat elokuvallaan todeta, on undergroundin vastakulttuuri-ilmiön muuttuminen korkeakulttuuriksi. Tätä varten dokumentti päättää antaa liikaa aikaa Bjarne Melgaardille, jonka black metalista inspiraationsa saaneet taideteokset ja performanssiesitys tulevat myös nähdyksi. Mielenkiintoisempi tarkastelun kohde olisi todennäköisesti ollut black metalin muuttuminen hyväksytyksi osaksi valtavirtaa, mutta toisaalta valittu lähestymistapa tarjoaa Until the Light Takes Usin parhaimmat wtfigo-hetket ja tahattomasti koomiset kohtaukset. Satyricon-rumpali Frostin (jota Melgaard kehuu suht gaysti) pönöttäminen lentokoneessa vieressä istuvan pikkulapsen ihmeteltävänä palkittiin Night Visionsissa kunnon röhönauruilla, eikä samaisen miehen sohvan(!?) viiltely osana Milanossa esitettävää performanssia jättänyt sen enempää kylmäksi. Unohtaa ei myöskään sovi pätkää Harmony Korinen pingviinimaskihäröilystä.

Missään tapauksessa Until the Light Takes Us ei ole täysi susi, mutta elokuvallisten seikkojen sijaan tekijöiden ansiot ovat lähinnä siinä, keitä he ovat kameran eteen saaneet. Puhuvina päinä esiintyy niin Immortalin, Ulverin kuin Mayheminkin jäseniä. Suurimman roolin saavat kuitenkin itse Varg Vikernes sekä Darkthronen Fenriz. Elokuvan tekemisen aikaan vielä Trondheimissa vankilassa istunut Vikernes ei luonnollisestikaan ole kameran eteen lähiaikoina juuri päätynyt. Sinänsä mitään ennen kuulumatonta ei Vikernesin suusta kuulla, mutta selkeästi artikuloiva ja nykyhabituksessaan lähinnä riemastuttava Varg ovat silti hyvin kaukana kuvasta, joka tästä on helppo saada toisenlaisia medioita seuraamalla. Toisen haastatellun tuomitun rikollisen, Bård "Faust" Eithunin kasvot pidetään visusti varjoissa, ja tämän äänikin on muokattu tunnistamisen vaikeuttamiseksi.

Until the Light Takes Us antaa kuitenkin eniten aikaa sympaattiselle Fenrizille, jonka käsivartta Hanoi Rocks ‑tatuointi ja viiltelyarvet kaunistavat sovussa, ja järkevintä olisikin ollut tehdä elokuvasta joko Darkthrone-historiikki tai puhdas henkilökuva. Fenriziä seurataan haastattelujen lisäksi myös muissa askareissaan ja kotonaan, jonka sisustamiseen ei selkeästikään A Blaze in the Northern Skyn (1992) royalteja ole käytetty. Monien Fenriz-hetkien sisällyttäminen elokuvaan, joka sanoo kertovansa black metalin tarinan, tuntuu kuitenkin erikoiselta ratkaisulta. Nämä ovat kuitenkin elokuvan viihteellisintä antia, esimerkkinä äijän vierailu edellä mainitun Melgaardin taidenäyttelyssä.

Sillisalaattimainen Until the Light Takes Us on kaukana definitiivisestä black metal dokumentista, eikä tee mahdollisia tulevia näkemyksiä aiheesta tarpeettomiksi. Se koskettaa moniakin kiinnostavia aiheita, jättäen kuitenkin syvemmän tarkastelun sikseen. Vaikkapa Vikernesin kommentit genren tai ainakin sen pioneerien suhtautumisesta ja suhteesta saatanaan olisivat voineet olla tarkemmankin käsittelyn aiheita ilmeisen historian dokumentoinnin ohella. Pelkästä musiikista ja sen kehityksestä kertovaa dokumentaaria black metalista tulemme tuskin ikinä näkemään, sen verran suuren roolin etenkin Norjan ulkomusiikilliset seikat ovat saaneet. Eikä kannata lopettaa elokuvan katsomista lopputekstien alkaessa. Pienestä on kiinni hieno lopetus.