Jetro Suni

Devil Times Five (Riivatut, 1974)

Ohjaaja:

• Sean MacGregor
• David Sheldon

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sean MacGregor, David Sheldon

Lauma lapsukaisia ja näitä kaitseva rillipäinen nunna kulkeutuvat lumisen metsän läpi syrjäiselle lomamökille, jossa majaa pitää rikas punapartainen porho Papa Doc (Gene Evans) sekä sekalainen remppa tämän hännystelijöitä ja seuralaisia (joista etenkin naisväki tuntuu olevan jostain kumman syystä ylimääräisen seksinnälkäisiä). Lapsirevohka, johon kuuluu armeijaslangilla jutusteleva afrohiuksinen musta skidi, ylimääräisen sivistyneesti käyttäytyvä itseään lapsitähdeksi tituleeraava poitsu (Leif Garrett) ja muutama tyttönen, on melkoisen eksentrinen ilmestys, mutta saa siitä huolimatta talon väeltä lämpimän vastaanoton.

Elokuvan rytmitys on läpi kestonsa pahasti hakoteillä. Alkupuoli haaskataan seuraamalla pääasiassa talon väen keskinäisiä petipuuhia ja muita hyvin merkityksettömiltä tuntuvia tapahtumia. Vasta aivan loppupuolella päästään itse asiaan, kun lapset pääsevät viimein kunnolla mellastamaan ja intoutuvat mm. kyhäilemään talon väen kiusaksi Yksin kotona ‑tyylisiä ansoja.

Rytmitysongelmat selittyvät halpojen tuotantoarvojen lisäksi sillä, että elokuvan ensimmäinen versio kyhättiin kasaan niin kiireessä, ettei kuvamateriaalia riittänyt lähellekään tunnin tarpeisiin ja lisämateriaalia jouduttiin käsikirjoittamaan ja kuvaamaan jälkikäteen David Sheldonin toimesta. Pituutta lisäämässä mukana on esimerkiksi täysin käsittämätön purppurasävyinen viiden minuutin mittainen hidastettu ja liioitellun venytetty pahoinpitelykohtaus, jonka taustalla pauhaa Russ Meyerin seksploitaatioihinkin musiikit väsänneen William Loosen jazzahtava avantgarde-soundtrack. Sponssirahaa leffaa varten on saatu selvästi ainakin Justerini & Brooksilta, sillä J&B:tä litkitään useammassakin kohtauksessa kuin kovimmissa italocrimeissä ikään.

Devil Times Fiven amatöörimäisestä otteesta huolimatta elokuvassa on myös omat ansionsa. Yksi merkittävimmistä vahvuuksista on näyttelijäkaarti, jonka lähes jokainen jäsen on omalla pöhköllä tavallaan hämmästyttävän karismaattinen. Hyvä cast ja muutamat onnistuneet kohtaukset edesauttavat kummasti juoneltaan haparoivan, irrallisia kohtauksia ja ammottavia logiikka-aukkoja sisältävän elokuvan loppuun jaksamista.

Halpoine budjetteineen ja softcore-touhuiluineen elokuvan yleistunnelma on hyvin somethingweirdmainen. Vertailukohteena voi käyttää myös Troman Beware! Children at Playtä (1989), joka on kuitenkin Devil Times Fivea monta kertaa kehnompi tekele. Lumiset maisemat ja tietyt eksploitatiiviset piirteet tuovat mieleen myös Ivan Reitmanin Cannibal Girlsin (1973).

Ohjaaja Sean MacGregorin muihin ohjaussaavutuksiin lukeutuu vain pari vähemmän tunnettua elokuvaa. Mm. Veriset vaalit (Nightmare County, 1977), William Smith ‑vetoinen Viimeinen taistelu (Gentle Savage, 1973) sekä käsikirjoitusosastolta Saatanan veljeskunta (The Brotherhood of Satan, 1971).