Jari Mustonen

L'alcova (Kuumat yöt, 1985)

Ohjaaja:

• Joe D'Amato

elokuva arvostelu

Ohjaus: Joe D'Amato

Viipyilevä jazz-soundtrack. Annie Belle. Laura Gemser. Joe D'amaton vuonna 1984 valmistunut L'alcova erottuu edukseen ohjaajan usein kärjistetyn (s)eksploitatiivisessa tuotannossa. Itsetietoisen rasistisen alavireen sisältävä tarina alkaa, kun sodassa näivettynyt sotilasupseeri Elio De Silveris palaa kotiinsa, aristokraattiseen kartanoon, yhdessä sotasaaliikseen saamansa afrikkalaisen naisen kanssa. Kirjailijan urasta haaveileva De Silveris päätyy lopulta ohjaamaan stag-elokuvaa kaitafilmille. Samalla kartanon huoneissa ja pihalla käynnistyy kolmiodraama hänen vaimonsa, tämän sihteerin ja tummaihoisen Zerbalin välillä.

D'amaton kuuden näyttelijän avulla luoma – niin kameran edessä kuin takana – sisäsiittoinen ja joutilas kamarielokuva sijoittuu 30‑luvun taitteeseen fasistisen Italian nousukauteen. Oman iltahämärän kaltaisen varjon tuotannon ylle loi siinä nähtävän näyttelijäkaartin tuolloinen urien taittuminen: niin Laura Gemser kuin neitseellistä sihteeriä esittävä Annie Belle ja hänen entinen heilansa, Al Cliver, 70‑luvun genre-elokuvien suuret nimet, elivät uransa laskukautta – minkä saman voi sanoa myös D'Amatosta. Hän siirtyikin pian 80‑luvun lopulla eroottisen elokuvan parista yhä enenevässä määrin pornon pariin. Kesällä vuonna 1984 he olivat vielä voimissaan.

Tällä kertaa D'amato ei sorru lopun stag-filmin kuvauksia lukuun ottamatta lyömään kuvastoaan täysin ylitse tarinaan sisältyvistä seksuaalisista teemoista huolimatta. Päämääränä oli alusta alkaen tyylikäs periodielokuva, jonka hän itse myös kuvasi. Myös Ugo Morettin käsikirjoitukseen sisällyttämiä liioitellun rasistisia teemoja D'amato käyttää harkiten syventämään aikakauskuvaustaan: De Silverisin vaimon, jota tulkitsee Lilli Carati (mm. Avere vent'anni; 1978) ja Zerbalin (Gemser) alisteinen suhde kasvaa ennakkoluulojen syövereistä avioliiton kulisseja nakertavaksi voimaksi. Bellen osaksi jää näytellä suhteen kipupistettä, Wilmaa.

30‑luvun itseään nakertava ja joutilas valheellisten luulojen ilmapiiri on tallentunut elokuvaan ihailtavan onnistuneesti. Suuri kiitos elokuvan läpi leikkaavan alakuloisen tunnelman maalaamisesta kuuluu Manuel De Sicalle (mm. Il giardino dei Finzi Contini; 1970, Dellamorte Dellamore; 1994), jonka säveltämä score myötäilee D'amaton kuvaaman fasistisen aikakauden dekadenssia. Se myös johdattaa katsojat erääseen ohjaajan kyynisimmistä lopetuksista. Suorien seksuaalisten teemojen sijaan se kasvaa tällä kertaa elokuvan psykologisesta alavireestä, kun maskit putoavat ja poreileva jazz rikkoo illuusion.