Mikko Koivisto

Woman in the Box: Virgin Sacrifice (1985)

Ohjaaja:

• Masaru Konuma

elokuva arvostelu

Ohjaus: Masaru Konuma

Masaru Konuma oli yksi Nikkatsun ensimmäisistä ohjaajatähdistä yhtiön siirryttyä Roman Porno ‑pehmoerotiikan pariin loppuvuodesta 1971. Call of the Pistilillä (1971) debytoineesta Konumasta muodostui pian S&M-elokuvien luotettu spesialisti. Lajityypin vastenmieliset merkkiteokset Flower and Snake ja Wife to Be Sacrificed (molemmat 1974) ovat saavuttaneet laajaa suosiota länsimaalaistenkin yleisöjen keskuudessa. Mistään aivan kepeästä pervoilusta ei Konuman elokuvien kohdalla kuitenkaan ole kyse. Siitä kertovat jo New Yorkissa 1990‑luvun lopulla järjestetyissä erikoisnäytöksissä tapahtuneet lukuisat uloskävelemiset. Japanissa – tuossa seksinukkejen ja omituisten prostituutiomuotojen luvatussa maassa – Konuman elokuvat kuitenkin tekivät merkittävää tulosta lippuluukuilla. Vuosien mittaan Nikkatsu hyödynsikin ohjaajan taitoja lähes 50 tuotannossa. Yöelämään viehtynyt Konuma kiitti luottamuksesta ja pelasi yhtiön rahoilla uhkapelejä.

Loputtomiin Nikkatsu ei kuitenkaan pystynyt ratsastamaan pink-elokuvan aallonharjalla. 1980‑luvulla kotivideo toi vähemmän kunnianhimoiset panopätkät katsojien olohuoneisiin, pois elokuvateatterin hämärästä. Tekniikan kehitys johti japanilaisen pink-elokuvan kultakauden loppumiseen. Nikkatsu ei silti ollut vielä valmis heittämään pyyhettä kehään. Vastaiskun nimi oli "Harder Than Pink Home Video Collection", ja sen ensimmäinen uhri Masaru Konuman Woman in the Box. Ohjaaja oli jo saattamassa projektia tuotantoon, kun käsikirjoitus vietiin hänen käsistään ja laitettiin uuteen uskoon. Pian Konuma huomasi olevansa suoraan videolevitykseen kuvattavan hardcore-elokuvan ohjaimissa. Ymmärrettävästi Konuma ei ollut tilanteeseen tyytyväinen, mutta myöntyi lopulta studion tahtoon sillä ehdolla, että Nikkatsu rahoittaisi alkuperäisen käsikirjoituksen jatko‑osana.

Tavallista mielenkiintoisemmasta syntyhistoriastaan huolimatta Woman in the Box: Virgin Sacrifice ei ole millään tapaa katsomisen arvoinen elokuva. Tunkkainen eksploitaatiotuotos sisältää muutaman ilkeän, lähinnä kuvan ulkopuolella tapahtuvan väkivaltakohtauksen, sekä loputtomasti enemmän tai vähemmän autenttista seksiä. Jos elokuva olisi huomioitu laajemmalti sen julkaisun aikaan, termi kidutusporno olisi ehkäpä keksitty jo silloin. Teoksen saavutukset jäävät kuitenkin pieniin kuriositeetteihin. Esimerkiksi elokuvan aloittava seksikohtaus pakettiautossa kuvattiin Tokiossa maailman vilkkaimmin liikennöidyn rautatieaseman, Shinjuku Stationin, edustalla viranomaisten silmää vältellen ja sattumanvaraisia ohikulkijoita kameralle tallentaen. Minkäänlaisia käytännön arvoja ei tälläkään kohtauksella ole, mutta on helppo ymmärtää miksi apulaisohjaaja Hideo Nakata (Ringu, 1998) muistelee tapahtumaa kaiholla. Katsojalta sen sijaan vaaditaan jo todella kovan luokan genretuntemusta ja ‑turtumusta ennen kuin kohtauksen nostalgia-arvot nousevat pintaan.

Sekä taiteelliseen että taloudelliseen menestykseen tottuneen Konuman motivaationpuute on helppo havaita lopputulosta katsoessaan. Alkuperäismuodostaan ilmeisen rajusti yksinkertaistettu tarina lienee ollut käsikirjoitukseltaan kolmen sivun luokkaa. Elokuva seuraa sadistista pariskuntaa, joka kidnappaa neitsyen ja nöyryyttää tätä seksuaalisesti lähes koko elokuvan keston ajan. Konumalle tyypillinen luokka-asetelma, esim. siveellisen, yläluokkaisen kotivaimon käyttäminen päähenkilönä, puuttuu Woman in the Boxista tyystin. Tapahtumien pääasiallisena näyttämänä toimii verstaan lattia, joskin myöhemmin poiketaan myös hiekkarannalle. On silti turha odottaa kuvallista näyttävyyttä tai edes näkyvyyttä. Nikkatsu elätteli toiveita sensuurielin Eirinin sivuuttamisesta videomarkkinoilla, mutta moinen ei käynyt todeksi. Päinvastoin, sumupilvisensuuri on niin rajua, että paikoitellen näyttelijöiden kasvotkin peittyvät. Se on sääli, sillä pääosanesittäjällä on kauniit kasvot.

Elokuvan ainoa valonpilkahdus on lopun hillitön J‑pop‑montaasi, jossa soitetaan huippusuositun Onyanko Clubin kappaletta "Don't Take Off Your Sailor Uniform". Musiikkivalinta on varmasti tehty ilman asianmukaista lisenssiä, mutta jossain määrin on pakko olla tapahtuneesta vahingoniloinen. Onyanko Clubin suloisten teinipopparien kappaleet ovat niin seksistisiä, että sellaisen päätyminen Woman in the Boxin ääniraidalle on melkeinpä luontevaa. Mainiota kohtausta joutuu kuitenkin odottamaan lähes 90 piinaavaa minuuttia. Tämä on käsittämätöntä jo siksikin, että perinteisesti pink-elokuvien kesto on ollut 70 minuutin luokkaa. Ilmeisesti vhs‑julkaisijoiden välinen kilpailu on johtanut muutenkin mitättömän sisällön venyttämisen suorastaan absurdeihin mittoihin.

Teoksen surkeuden huomioiden oli selvää, että jatko‑osa tulisi ylittämään sen ainakin laadullisesti. Konuman ja Nikkatsun solmiman sopimuksen mukaisesti Woman in the Box 2: Wife Collector tehtiin teatterilevitykseen ja softcore-genren vaatimusten mukaisesti. Budjetti on selvästikin ollut moninkertainen verrattuna alkuperäisteokseen, vaikka Nikkatsun genre-elokuvan ollessa kyseessä ei suurista summista edelleenkään puhuta. Merkittävintä lienee kuitenkin ollut ohjaajan halu näyttää, mitä hän olisi voinut saada aikaan jo ensimmäisellä yrityksellä ilman studion puuttumista asiaan. Ero ensimmäiseen elokuvaan selviää jo tunnelmallisesta aloituskohtauksesta, jossa kamera panoroi likaisessa kellarissa tyylikkään musiikin taustoittaessa kuvia aina studion logosta lähtien. Vankina viruva alaston nainen makaa lattialla syöden hänelle jätettyjä ruoantähteitä. Askeleita kuullessaan hän palaa peloissaan ahtaaseen puulaatikkoon ja sulkee sen oven. Enempiä selityksiä tai taustoja ei katsojalle tarjota.

Johdannon jälkeen elokuva paljastaa todellinen näyttämönsä. Edellisen elokuvan pakettiauto ja huoltoverstas ovat vaihtuneet lumisiin vuoristomaisemiin, jossa hieman Norman Batesia muistuttava päähenkilö pyörittää majataloa hiihtokeskuksen yhteydessä. Vaimonsa jättämäksi tullut mies purkaa naisia kohtaan tuntemaansa turhautumista kaappaamalla majatalossa vierailevia asiakkaita. Edelliseen saaliiseensa jo kyllästynyt mies alkaa nyt etsiä uutta uhria, jollainen ilmaantuukin paikalle lomailevan naisen muodossa. Reppanapsykopaatin tiellä seisoo kuitenkin vielä naisen aviomies.

Vaikka Woman in the Box 2:n tarina muistuttaakin lähtökohdiltaan niitä lukuisia S&M-genren tuotoksia, joita Konumakin on aiemmin urallaan tehtaillut, on ero lajityypin perusteoksiin huomattava. Ohjaaja on kunnianhimossaan etäännyttänyt elokuvan juuristaan siinä määrin, ettei teosta tule äkkiseltään S&M-elokuvaksi edes luokitelleeksi. Pikemminkin kyse on surumielisestä kauhutarinasta. Päällekäyvistä, joskin verettömistä terrorikohtauksista siirrytään kauniisiin ulkoilmaotoksiin ja takaisin saastaiseen kidutuskellariin. Kohtausten väliset kontrastit ovat paikoitellen todella onnistuneita, mistä on osittain kiittäminen tasokasta kuvausta. Lumiset vuorenrinteet ja majatalon synkät käytävät ovat tallentuneet filmille komeasti. Myös musiikki on kaikissa tilanteissa vähintäänkin toimivaa ja muutamaan otteeseen peräti poikkeuksellisen tunnelmallista.

Elokuvan henkilöhahmot eivät ole perinteisin kriteerein tarkasteltuna kummoisia, mutta edustavat kuitenkin loputtomia rimanalituksia sisältävän genren hienostuneempaa laitaa. Käsikirjoitus onnistuu luomaan ainakin hieman lihaa luiden ympärille, eikä kaikista hahmoista ole tehty aivan niin yksiulotteisia kiduttajia ja uhreja kuin Nikkatsun elokuvissa on usein ollut tapana. Päähenkilön mielenkiintoisuutta lisää esimerkiksi tämän ristiriitainen tapansa kohdella vaimonsa siskoa kuin omaa sisartaan, mutta silti vihata lähes kaikkia muita naisia pelkästään heidän sukupuolensa takia. Mitään kovin syvällistä ei elokuvasta silti löydä, vaan kyse on pikemminkin pahimpien yksinkertaistusten poisjättämisestä.

Lajityypille ominaisesti ja genren sääntöjen pakottamana mukana on myös kasa tarpeettomia seksikohtauksia. Osan niistä Konuma on onnistunut sulauttamaan tarinaan kuuluviksi raiskauksiksi. Muutama seksuaalisen nöyryyttämisen puolelle menevä kohtaus koettelee hyvän maun rajoja, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin olisi voinut odottaa. Negatiivisessa mielessä silmään pistää pahiten alkupuolen seksituokio majatalon vieraan kanssa, tuttuun tapaan pikselöitynä. Todellisuudessahan Nikkatsun softcore-elokuvissa sensuurin alta ei luultavasti paljastuisi mitään kovin ihmeellistä. Elokuvantekijät olivat täysin tietoisia siitä, että vatsan alle menevä alastomuus joutuisi sensuurin kynsiin, ja tätä osattiin myös hyödyntää kuvaustilanteessa. Seksikohtauksen toteuttamisen suhteen avautui uusia mahdollisuuksia, kun katsojalle voitiin uskotella sumupilven alla tapahtuvan asioita, joita ei todellisuudessa edes lavastettu.

Kuvaavaa kuitenkin on, että siinä missä moni muu lajityypin edustaja on rakennettu seksikohtauksien varaan, Woman in the Box 2 muuttuisi ainoastaan jäntevämmäksi valtaosan niistä poistamalla. Seksi sulautuu kuitenkin jokseenkin luontevaksi osaksi tarinaa, eikä suoranaisia tökeryyksiä tule vastaan kuin muutaman kerran. Niihin kannattaa suhtautua lajityypin välttämättömänä pahana. Woman in the Box 2: Wife Collector on hieman ongelmallinen, mutta täysin uniikki kauhuelokuva pehmoerotiikaksi naamioituneena. Juuri tämän kaltaiset löydöt tekevät Nikkatsun yli 1100 elokuvan laajuisen Roman Porno ‑kaatopaikan penkomisen arvoiseksi.