Juho Malanin

Lásky jedné plavovlásky (Vaaleaverikön rakkaus, 1965)

Ohjaaja:

• Milos Forman

elokuva arvostelu

Ohjaus: Milos Forman

Vaaleaverikön rakkaus on pienimuotoinen ja viehättävä uuden aallon elokuva, jonka nuori tšekkiohjaaja noteerattiin välittömästi myös ulkomaisen Oscar-palkinnon ehdokkuudella. Tarina on perinteinen: joukko nuoria ihmisiä tunnustelee elämää toisten ihmisten kautta, tavoitteena löytää jonkinlaista läheisyyttä, hahmosta riippuen fyysistä ja/tai henkistä yhteyttä. Kolme nuorta tyttöä kohtaa ravintolassa kolme vanhempaa sotilasmiestä, joiden tavoitteet rajoittuvat lähinnä fyysisen yhteyden kaipuuseen. Tytöt toki huomaavat tämän, ja päähenkilöksi nouseva Andula kiinnostuukin enemmän ravintolan nuoresta pianistista, joka myös alkaa pian houkutella tyttöä huoneeseensa. Tarina voisi siis olla jostain Ranskan uuden aallon elokuvasta, joissa kalliiden puitteiden, lavasteiden tai muun pinnallisen virheettömyyden sijasta panostettiin käsikirjoituksiin, ihmishahmojen keskinäiseen dynamiikkaan, jota saattoikin sitten esitellä vaikka pelkkää tiiliseinää vasten. Viehättävää ja aitoa, kun kaikki turha puuttuu.

Milos Forman olikin yhteyksissä ainakin Francois Truffautiin, joka avusti ohjaajaa Palaa, palaa! (Horí, má panenko, 1967) ‑komedian julkaisussa, mikä oli estetty "ikuisiksi ajoiksi" Formanin kotimaassa Tšekkoslovakiassa valtiollisten sensorien toimesta. Näissä elokuvissa aitouden tuntua korostetaan lähinnä kokemattomista harrastelijoista koostuvalla näyttelijäjoukolla ja pitkähköillä dialogikohtauksilla, joissa ei ole leikkauksen keskeyttävää vaikutusta. Elintärkeä elementti näissä elokuvissa on huumori, jota on pakko viljellä erityisesti ihmisten keskinäisiä (rakkaus)suhteita käsittelevässä tarinassa; muuten kaikki tuntuisi saippuasarjamaiselta, tosikkomaisen kömpelöltä draamalta. Formanin elokuvissa näkyy mainio huumorintaju, joka usein paljastaa hahmojen hyväntahtoisuuden ja sokeuden itseään kohtaan. Alun ravintolaillallisella seurataan vuorotellen sotilaiden ja tyttöjen pöytää, joiden välillä vaihdellaan katseita ja supistaan ilman, että kukaan kehtaisi myöntää kiinnostustaan ääneen. Lopussa nilkiksi mutta kekseliääksi hurmaajaksi osoittautuva nuori mies päätyy samaan vuoteeseen äärivanhoillisten vanhempiensa kanssa, joiden mielestä olisi täysin sopimatonta päästää poika nukkumaan samaan vuoteeseen talossa yöpyvän nuoren tytön kanssa. Maine naapureiden keskuudessa ja "häveliäisyys" painavat enemmän kuin luonnollisuus.

Näiden kohtausten kesto saattaa toisinaan tuntua liioitellulta, mutta niiden taustalla piilevä idea inhimillisestä, usein surkuhupaisasta toiminnasta ja huolenpidosta pätee kestosta huolimatta. Onhan myös niin, että Formanin varhaistöiden aikaan esimerkiksi Tšekkoslovakiassa jotkin asenteet olivat kaukana nykyisistä eurooppalaisista. Jos Formanin varhaistöitä vertaa esimerkiksi puolalaissyntyisen Roman Polanskin vastaaviin (mm. Veitsi vedessä, 1962; Inho, 1965), ovat jälkimmäiset erilaisia ja vähemmän tiettyä aikakautta kuvaavia, sillä niiden psykologia ja tapahtumat ovat pitkälti ajattomia. Niitä myös kuvattiin Polanskin kotimaan ulkopuolella muualla Euroopassa. Myös Formanin elokuvan teemat ovat ajattomia, mutta hahmot edustavat konkreettisemmin tuota tiettyä aikakautta ohjaajan kotimaassa. Yksinkertaisista mutta elokuvallisesti antoisista rakkaustarinoista tulee mieleen lisäksi Roy Andersonin Eräs rakkaustarina (En kärlekshistoria, 1970), jonka päähenkilönä on vielä hieman Vaaleaverikön rakkautta nuorempi tyttö.

Formanin elokuvan loppuratkaisu on tietyllä tavalla odottamaton ja avoin, mutta myös hupaisalla tavalla täysin todellinen. Kaksi päähahmoa eivät voi toiminnalleen ja toiveilleen mitään ja täten he jäävät pyörimään toistensa läheisyyteen määräämättömäksi ajaksi, vaikka siinä välillä täytyy näköjään nukkua omien vanhempienkin valvonnassa. Pettymyksen, yllätyksen ja kiintymyksen myötä tyttö on jo kasvanut ihmisenä hieman, mutta aikuiseksi tai valmiiksihan ei kukaan järkevä ihminen voisi itseään helposti nimittää. Elämä ja kohtaamiset ihmisten kanssa ovat näin myös jännittävämpiä ja monipuolisempia. Samaa edustavat myös alkupuolen sotilasmiehet, jotka muistuttavat ravintolaillallisella laumaa teini-ikäisiä iskijöitä, joilla tosin on nyt valtaa tilata alkoholia pöytään. Päähenkilöiden yhteiset kohtaukset ovat hienosti hallittuja ja toteutettuja. Luottamuksen puuttuminen ja hidas saavuttaminen kerrotaan elokuvallisin keinoin esimerkiksi sommittelemalla hahmo hämärässä huoneessa istumaan selin kameraa päin, eikä läheskään kaikki mielenkiinto jää dialogin tasolle.