Jari Mustonen

Le orme (Painajaisesta tulee tosi, 1975)

Ohjaaja:

• Luigi Bazzoni
• Mario Fanelli

elokuva arvostelu

Ohjaus: Luigi Bazzoni, Mario Fanelli

Ihmisen psyyke, miten hauras se onkaan. Elokuvastaan Giornata nera per l'ariete (The Fifth Cord, 1971) tunnetumman Luigi Bazzonin viides ohjaustyö eli pitkään unohduksen partaalla, kulttielokuvien hautomossa, siellä jossain mistä uudelleen löydetyt elokuvat palaavat kertaalleen kadotettuina helminä. Näin on tapahtumassa myös Le ormelle, jonka monitulkintainen tarina ei ole lajityyppinsä helpoimmasta päästä. Elokuvan visuaalisen ilmaisuasun taustalle löytyi kuitenkin sellaisia nimiä kuin huippukuvaaja Vittorio Storaro (Addio, fratello crudele, 1971; Malizia, 1973) ja toisinaan Ennio Morriconeen sekoitettu Nicola Piovani (Il profumo della signora in nero, 1974), jotka loivat mieleenpainuvan paranoian yhden ihmisen pään sisälle.

Le ormeen tallennetut jalanjäljet muistuttavat sellaisia tunnettuja gialloja kuten Una lucertola con la pelle di donna (1971) ja Il profumo della signora in nero, mutta vain etäisesti, sillä Bazzoni tarjoaa omalaatuisen muotokuvan hulluudesta. Vai mitä voi sanoa giallosta, joka ammentaa psykologisen iskuvoimansa avaruudesta? Tarina alkaa tällä kertaa kuun pinnalta, painajaisesta joka vaivaa elokuvan päähenkilöä Alicea. Muistinmenetyksen kokeneena hän näkee toistuvia unia avaruudessa tapahtuvasta traagisesta episodista vai onko kyseessä sittenkin muisto? Hiljalleen etsiessään vastausta Alice kadottaa oman minuutensa tähän pakkomielteeseensä. Vastaus löytyy lopulta yhdestä lajityypin ainutlaatuisimmista kliimakseista.

Aivan puhdas 70‑luvun giallo Le orme, tai tunnetummin Footprints on the Moon, ei ole. Se on ennemmin voimakas paluu aivan genren ensihetkiin, Ernesto Gastaldin tyyliseen mielen ja todellisuuden väliseen leikkiin, jota aikoinaan inspiroivat mm. Seth Holt ja hitchcockilainen psykologinen kauhu. Bazzonin itse kirjoittama tarina tukeutuu muista gialloista tutun väkivallan sijaan ihmisen psyykeen tulkitsemiseen. Alicea näyttelevä Florinda Bolkan lähes toisintaa roolinsa Lucio Fulcin Carolina, Una lucertola con la pelle di donnan protagonistina, tehden vaikuttavan roolityön. Kierros kierrokselta Bazzoni kiertää kameran lähemmäs Alicen näkökulmaa, mutta jättää viimeisen analyysin hänen tilastaan katsojien tulkinnan varaan.

Italialaisen elokuvan kaanonissa ei ole mitenkään harvinaista, että tärkeämpiä kuin sanat ovat tunteet. Myös tällä kertaa käsikirjoituksen kulkiessa tuttua kaavaa, syntyy tarinan sielu elokuvan esteettisistä arvoista. Huomattavan lahjakas Storaro on leikitellyt kameransa kanssa maalaten visuaalisen kuvan omaa identiteettiään etsivän naisen sielunmaisemasta; päähenkilön kokemusmaailmassa mm. syvän sininen kuun pinta assosioituu hiekkaan meren rannalla ja muistot näkyvät vaihtuvina väreinä ympäristön elementeissä. Myöhemmällä urallaan Storaro voittikin kolme Oscaria, merkittävimmän teoksen ollessa Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. (1979). Pienenä bonuksena elokuvassa näyttäytyvät Klaus Kinski ja Ida Galli sivuosissa.