Matti Erholtz

Hitokiri (Tenchu, 1969)

Ohjaaja:

• Hideo Gosha

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hideo Gosha

Izo Okada on köyhä ja tyhmä Tosa-klaanin samurai vuoden 1862 Japanissa. Izolle tarjoutuu mahdollisuus sosiaaliseen nousuun kun vaikutusvaltainen klaanilainen Hanpei Takechi ottaa hänet mukaansa likaisen työn tekijäksi Kiotossa pelattavaan monimutkaiseen poliittiseen peliin. Tosa-, Choshu‑ ja Satsuma-läänitysten keisarille uskolliset lojalistit vehkeilevät shogunaatin kannattajia ja myös toisiaan vastaan tilanteessa, jossa Japanin modernisaatio ja avautuminen lännelle tuntuu väistämättömältä ja feodaalisen järjestelmän loppu jo häämöttää.

Politiikasta Izo ei tajua mitään, hän raivaa tieltä Takechin hänelle osoittamia kohteita ja hänestä tulee kuuluisa Tappaja‑Izo, jonka maineelle vetää vertoja vain Satsuma-klaanin Shinbei Tanaka. Izo solmii suhteen prostituoitu Omonaan mutta haaveilee avioliitosta aatelisnaisen kanssa ja omasta merkittävästä asemastaan tulevassa uudessa maailmanjärjestyksessä. Nämä harhakuvitelmat sortuvat kun Takechi hylkää Izon, joka joutuu nyt täysin oman onnensa varaan.

Hideo Goshan komea 60‑luku huipentui kahteen mestariteokseen, joissa molemmissa kuvataan samurai-luokan rappiota ja tuhoa. Goyōkinissa (1969) hautajaisia vietettiin symbolisesti, Hitokirissa ne ovat konkreettisesti läsnä kun eletään vain muutamaa vuotta ennen Meiji-restauraatiota ja samuraiden lopullista viraltapanoa. Samurait yhteiskuntaluokkana eivät ole koskaan saaneet Goshalta yhtään sympatiaa osakseen, sen sijaan hän on kuvannut lämmöllä klaaniaan vastaan kapinoivia ja omantunnontuskiensa kanssa kamppailevia yksinäisiä samuraita. Izo on tavallaan näiden täydellinen vastakohta, mies joka nimenomaan pyrkii sisälle samuraihierarkiaan ja joka on ulkoistanut omantuntonsa ja ajattelunsa päällikölleen. Mutta Hitokiri onkin tragedia ja Izo on sen sankari – ei loistavien moraalisten ominaisuuksiensa vaan kärsimyksensä takia.

Oikeaoppisen tragedian sääntöjä noudattaen Izo ei tuhoudu satunnaisista syistä, vaan oman tietämättömyytensä seurauksena. Puupäisyys tekee hänestä myös helposti samaistuttavan jokamiehen, jonka kohtalo herättää sääliä ja kauhua. Ennen perikatoa Izosta kuitenkin tulee oman kohtalonsa herra, ja hän tekee tilit selväksi hänet hylänneen klaanin kanssa, tosin äärimmäisen epäsamuraimaisella tavalla. Izo sieluttuu yksilöksi ja katkaisee siteensä Takechiin ja hänen edustamaansa yhteiskuntajärjestelmään suorittamalla seppukun täydellisen vastakohdan, häpeällisen teloituskuoleman ristiin sidottuna.

Jonain muuna aikakautena Izo olisi saattanut menestyäkin samurai-urallaan, epäonnekseen hän vain sattuu elämään sellaisessa historian murroskohdassa, jossa lojaalisuus ja fyysinen rohkeus eivät riitä, vaan tarvitaan älyä, joustavuutta ja kykyä omaehtoiseen ajatteluun: kaikki ominaisuuksia jotka Izolta täydellisesti puuttuvat. Eräänlaista henkireikää ulos ummehtuneesta samuraimaailmasta elokuvassa edustaa Ryoma Sakamoto, Izon lapsuudentoveri, joka on jo jättänyt taakseen aikansa eläneet ajattelumallit, mutta ei pysty estämään ystävänsä tuhoutumista.

Sakamoton vastapooli on Shinbei Tanaka, mies joka yrittää kynsin ja hampain elää entisten "kunniakoodien" mukaan vaikka tajuaakin niiden onttouden. Tanakaa näyttelevän Yukio Mishiman kasvoilta kuvastuva epätoivo ei taida olla kokonaan näyteltyä, ja Hitokiri sai makaaberia kuriositeettiarvoa, kun Mishima vuosi ensi-illan jälkeen päätyi omassa elämässään samaan ratkaisuun kuin roolihahmonsa elokuvassa. Mishimaa ihailevat Japanin äärioikeistolaiset piirit eivät pitäneet Goshan vasemmistolaisista näkemyksistä, ja ohjaaja joutui heidän taholtaan jopa ruumiillisen väkivallan kohteeksi. Mishiman perikunta on myös vaikeuttanut Hitokirin levitystä.

Hitokirissa on miekkailua ja verisuihku-efektejä, mutta mitenkään esteettisesti kaunista saatikka viihdyttävää ei elokuvan väkivalta ole. Tapot ovat piinallisen hitaita ja ruman realistisia. Kaikki ei ole silti pelkkää otsanrypistelyä, onhan Izossa koominenkin puolensa joka tulee ilmi eeppisessä juoksukohtauksessa, jossa tärkeästä taistelusta poisjätetty Izo lähtee juosten kymmenien kilometrien päässä olevalle tapahtumapaikalle ja lukee matkan varrella tienviitatkin paikoillaan juosten. Gosha juoksutti nurisevaa Shintaro Katsua kohtausta varten kokonaisen iltapäivän, kunnes lopen uupunut Katsu ilmoitti ettei jaksa enää ja lähti kotiin lepäämään.

Takashi Miiken Izo (2004) lähtee liikkeelle siitä mihin Hitokiri päättyy, ja kuvaa miikemäiseen tyyliin ajan ja paikan kahleista vapautuneen Izon kostoa jälkimaailmalle.