Jari Mustonen

Addio fratello crudele (Hyvästi rakkaani, 1971)

Ohjaaja:

• Giuseppe Patroni Griffi

elokuva arvostelu

"Kuka sanoisi, etteikö ole sääli, että hän on huora." — John Ford

Jos vain rakkaus eläisi halusta, voisi sen tukahduttaa, mutta koska se elää uskosta, ovat sen seuraukset kohtalokkaat. Shakespearen aikalaisen englantilaisen John Fordin 1600‑luvun alussa kirjoittama näytelmä 'Tis Pity She's a Whore kulki pitkän tien ennen kuin napolilainen ohjaaja Giuseppe Patroni Griffi toi aiheen valkokankaille. Fordin näytelmän mustasukkainen rakkaus sai tuolloin tulkitsijoikseen kristusmaisen olemuksen omaavan ja intohimoisen Oliver Tobiasin, Giovannin, sekä nuoren Charlotte Ramplingin, Annabellan. He ovat rakastavaisia, joidenka rakkaus on kuitenkin kiellettyä, sillä he ovat sisaruksia. Sydän, jonka Giovanni voittaa, jää lopulta Fabio Testin esittämälle rikkaalle Soranzolle. Veriseen kliimaksiin päättyvä tragedia sai Fordin aikalaiset kuohuksiin ja teos haluttiin poistaa kokonaan hänen töidensä joukosta. Griffin versio ei ole sisäsiisti sekään.

Griffi paneutui Fordin tarinaan antaumuksella ja loi visuaalisesti mieleenpainuvan tulkinnan tästä Kaarle I:n aikakaudesta, mitä täydentää Ennio Morriconen sävellystyö. Nuorten näyttelijöiden tuntein ilmaisema osin teatraalinen draama rakentui komean elokuvallisen ilmiasun päälle ja henkilöhahmoista tehtiin tarkoituksellisen yksiulotteisia, mikä avaa oven tunteiden tehokkaalle käsittelylle. Tuolloin 25‑vuotiaan Ramplingin läpimurto tapahtuikin vain muutama vuosi myöhemmin Liliana Cavanin kompleksisessa keskitysleirikuvauksessa Il portiere di notte (1974), mikä ei ole ihme. Roolisuoritus kiellettyjen himojen keskellä elävästä Annabellasta oli oiva osoitus hänen kyvystään sopeutua italialaisen elokuvan raadolliseen luonteeseen. Samaa tunteiden monivivahteisuutta osoittaa sveitsiläinen Tobias. Ohjaajan kerronta pitäytyy jatkuvassa elokuvamaisen liikkuvuuden ja teatteridraaman välimaastossa. Se ei ole sattumaa.

Addio, fratello crudele muistuttaa ohjaaja monipuolisesta urasta näytelmien ja kirjallisuuden parissa. Molemmissa hänen tyyliinsä sopi käsittellä seksuaalisprovokatiivisia teemoja, kuten esim. homoutta. Lopulta hän siirtyi näistä taidemuodoista elokuviin. Kriitikoiden ja yleisön kiinnostuksen hän herättikin jo 60‑luvun lopussa kuvaamalla kohua herättäneen Jean-Louis Trintignantin, Florinda Bolkanin ja Tony Musanten "ménage à troisin" teokseen Metti, una sera a cena (1969). Seksuaaliset provokaatiot jatkuivat hänen filmatisoinnissaan Fordin tekstistä. Vaikka Griffi ei päätäkään elokuvaansa aivan yhtä kyyniseen sivallukseen kuin Fordin alkuperäinen näytelmä, oli elokuvan lopetus vielä 70‑luvun Suomessa sen verran voimakas, että osa siitä jäi sensuuriviranomaisten leikkauspöydälle.