Jari Mustonen

Bestialità (Bestiality, 1976)

Ohjaaja:

• Virgilio Mattei
• Peter Skerl

elokuva arvostelu

Ohjaus: Virgilio Mattei, Peter Skerl

Elitistissä arvosteltujen Leonora Fanin elokuvien sarja jatkuu Italiassa vuonna 1976 tuotetulla sleaze-taiteen vähemmän nähdyllä klassikolla Bestialitá. Sen tekeminen alkoi hyvissä merkeissä, sillä kuvauksiin kokoontui erityinen näyttelijäjoukko. Mukaan tulivat elokuvan mystistä kaunotarta Jeaninea näyttelevä Fani sekä useista eksploitaatioelokuvista tuttu Franca Stoppi (Buio Omega, 1979; L'altro inferno, 1981), joka on tarinassa hänen äitinsä. Maininnan ansaitsevat myös Georges Franjun runollisesta kauhuelokuvasta Les yeux sans visage (1960) muistettava Juliette Mayniel sekä mieskomeutta edustava Philippe March, jonka meriitteihin lukeutuu Jean-Pierre Melvillen korkeamman profiilin klassikko Ilmiantaja (Le doulos, 1962). Nimekästä castingia täydentävät lisäksi Enrico Maria Salerno (mm. L'uccello dalle piume di cristallo, 1970, Dario Argento) sekä Ilona Staller, joka myöhemmin omaksui itselleen taiteilijanimen Cicciolina.

Jos kyseessä olisi esimerkiksi giallo, voisi elokuvan nimi Bestialitá tarkoittaa lukuisille genre-elokuville ominaista periksiantamatonta kovanaamaisuutta, mutta koska kyseessä on eroottinen trilleri, kirjoitti käsikirjoittaja George Eastman elokuvan nimelle vain yhden merkityksen: elokuvan seksuaalisen jännitteen – dobermanni-rotuisen koiran.

Jopa sleaze-elokuvien höyryisessä suossa Bestialitán alkutekstijakso lukeutuu genren perversseimpiin, joskin tällä kertaa kyse on onneksi kieroutuneesta simuloidusta seksistä, eikä mm. Joe D'Amaton elokuvista tutuista arveluttavista shokkiarvoista. Silti alkutekstit naisen ja koiran välisen "rakkauden" yllä alustavat aivan omanlaisensa ilmapiirin. Sisäsiistiäkö? ...Ei. Mieleenpainuvaa? ...Kyllä. Bestialitá osoittaa kuinka 70‑luvun genre-elokuva oli valmis tukeutumaan mihin tahansa seksuaaliseen provokaatioon, jos sen uskottiin nostattavan teoksen profiilia. Tästä todisteena vasemmalla ylhäällä näkyvä elokuvan promojuliste. Kaikesta huolimatta mainittu alkukohtaus toimii taidokkaana avauksena Bestialitán kieroutuneiseen teemaan.

Tarina kertoo Jeaninesta, joka lapsena traumatisoituu nähdessään äitinsä harrastamassa seksiä suuren mustan koiran kanssa. Sittemmin Jeaninen vartuttua teini-ikäiseksi, iskee häneen silmänsä vanhempi pariskunta. He ottavat tytön suojiinsa piristääkseen seksuaalista elämäänsä. Jeaninen henkiset haavat ovat kuitenkin syviä, ja kohtalokkaita. Nuoren tytön lähtökohtien ylitse nousee lopulta hänen yllään leijuva surumielinen sinetti.

Bestialitá lukeutuu niihin elokuviin, joiden aihe karkottaa monta potentiaalista katsojaa. Jos leikkiin kuitenkin ryhtyy, löytää edestään jo pelkästään teemojensa puolesta syvälle alitajuntaan porautuvan tiivistunnelmaisen trillerin, joka on sekä depressiivinen että seksuaalispsykologinen. Mitään erityistä sanomaa elokuvalla ei ole, ellei sellaisia sille halua välttämättä antaa. Mahdollisia kulttuurillisia analyyseja voisivat olla esimerkiksi keski-ikäisten harjoittama seksiturismi, lomaileminen kauniissa rantamaisemissa ja siinä sivussa seksuaalisen vapauden nimissä kulkeva nuorten alisteinen hyväksikäyttö sekä hyväksikäytettävien traumat lapsuudesta. Useita poikkeuksellisia rooleja näytellyt Leonora Fani luo jälleen mystisen ja samana vuonna valmistuneen Calde labbran (The French Governess, 1976) tyylisen hahmon tavalla, josta moni aikalainenkin olisi kieltäytynyt.

Elokuvan erittäin tehokkaasti leikattu mieleenpainuva lopetus tarjoaa metaelokuvallisen katsauksen italialaisen elokuvataiteen psyykeen: Pier Paolo Pasolini, Sergio Leone ja Roberto Rossellini kukin pohtivat teoksillaan omalta osaltaan väkivallan sosiaalista struktuuria, jolle maaperälle myös Bestialitá laskee siemenensä korostaen väkivallan psykologista kauaskantoisuutta.

Parhaimmillaan italialainen makaaberius ja väkivallan kuvaus on herkkää ja tunnetasoltaan syvällistä, eikä Bestialitá ole poikkeus. Hyvin jäsennelty tarina kulkee vääjäämättömästi kohti surumielistä kliimaksiaan. Laadukkaasti leikattu ja ohjattu kerronta lepää sielunsa kameralle tarjoavien näyttelijöiden ohella taiteilijanimi "Peter Skerlin" varassa, joskin kyseessä on Giuliana Gamban, Eastmanin ja Virgilio Mattein yhteinen projekti. Italiassa pienen budjetin shokkielokuvat, jopa Bestialitán kaltaiset, ovat suurimmilta osin kokeneiden kuvausryhmien aikaansaannoksia, eikä niiden amerikkalaisille vastineille tyypillisiä amatöörimäisyyksiä saati tahatonta komiikkaa löydä edes huolellisesti etsien. Ellei katsojaa sitten hymyilytä se kuinka röyhkeästi ja voimakkaasti tekijät paneutuivat kaikista kieroimpiinkin aiheisiinsa.

Kun vain kyseessä olisikin kevytmielinen leikittely, mutta ei. Bestialitá on melankolinen, viipyilevä ja ahdistava; perustelematon ja läpikotaisin turmeltunut kuvaus ihmismielen pimeästä seksuaalisuudesta kaiken torjuvine omahyväisine haluineen.