Ilja Rautsi

Swastika Savages (Hell's Bloody Devils, 1970)

Ohjaaja:

• Al Adamson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Al Adamson

Roskamaestro Al Adamsonia käy kiittäminen lukuisasta määrästä käsittämättömiä elokuvia, jotka usein latistuvat kohden loppua ja päättymättömiä juoksutakaa-ajoja identtisissä maastoissa. Adamson myös mentoroi myöhemmin mätään kukkaan puhjenneen Greydon Clarkin ohjaajanuran. Clark käväisee kamera edessä tässäkin hämmentävässä tuotoksessa.

Elokuvista kiinteistövälitykseen siirtyneen Adamsonin murhasi tämän urakoitsija 1995. Miehen ruumis löytyi vasta valmistuneen kylpyhuoneen sementtilattian sisältä. Alin eteerinen kosketus tavoittaa silti yhä pahaa-aavistamattomia mieliä muistoissa toisiinsa sulautuvien, mutta katsellessa ainutkertaisilta tuntuvien elokuvien ansiosta. Poliittisesti korrektimmallakin nimellä The Fakers kulkeva Swastika Savages edustaa ensimmäisellä puoliskollaan kiehtovan kajahtanutta ja oudon mielikuvituksekasta Adamsonia. Loppuosuus hajoaa taas persoonattomaksi ja valjuksi maastosäntäilyksi.

Vuonna 1970 yksi nousevia globaaleja ongelmia oli Saksan uusi natsipuolue – ainakin näin Adamsonin universumissa. Tuoreet natsit eivät muuta tarvitse kuin rahaa levitäkseen ympäri maailmaa. Onneksi sodasta säästyi muotteja, joilla väärentää dollareita. Sen sijaan, että maksaisi niillä, alkaa puolue pestä rahaa "syndikaatin" kautta. Paha vain, että syndikaattiin on viisi vuotta sitten soluttautunut FBI:n superagentti Mark Adams (John Gabriel), jota seuraavat myös kommarit suoraan rautaesiripun takaa (syistä, jotka eivät koskaan selviä). Uusnatseihin taas on soluttautunut Israelin salaisesta palvelusta juutalaisnainen...

Natsien, kommarien, israelilaisten, syndikaatin ja visiitin delfinaarioon luulisi riittävän eväiksi, mutta sen ohella Adamson astui tuotesijoittelun esirintamaan ja teki diilin Kentucky Fried Chickenin kanssa kuvausryhmän ruokkimisesta. Näinpä agentti Adams vierailee naisensa kera KFC:ssä ja ketjun virallinen maskotti Eversti Sanders tulee paikalle kehumaan lafkan safkoja, virnuillen perin hämmentyneen oloisena itseään esittävän pahviständin edessä.

Hahmokavalkadi ja juonirypäs tuovat mieleen Alzheimerista, tekstillisestä Touretten syndroomasta ja satunnaisesta skitsofreniasta kärsivän Raymond Chandlerin. Vaikutelmaa tehostaa noin puolen elokuvaa kuultava Adamsin "napakka" noirmainen kertojanääni, jonka kadotessa lyyhistyy elokuvan muukin kiinnostavuus. Liekö äänistudiosta loppunut aika vai käsikirjoittajalta kärsivällisyys, sitä ei tarina kerro.

Joka tapauksessa, natsit ovat roskaelokuvassa aina jin tosielämän jangilleen, eli välitöntä riemua. Ohjaajan oppipoika Clark muisti läksyn ja teki oman uusnatsipläjäyksensä Skinheads (1987), jossa kaljupäät ajavat natsipakullaan hakkaamassa mustaihoisia. Pakun kyljessä nyt on anarkiamerkki, mutta kuten Al Adamson on monesti todistanut, ajatus on tärkeintä – etenkin puuttuessaan.